1.2 Jälleennäkeminen

Business Tower, kello 8:25. Olin aikaisin liikkeellä, mutta niin kai pitikin.

”Kerros 23. Arbor Corporation. Aula.”
   Kylmän konemainen naisääni kertoi minun saapuneen määränpäähäni. Hissi kilahti, ovet avautuivat. Otin käteni pois taskuista ja astuin ulos hissistä sydän odotuksesta ja jännityksestä takoen. Miten hän reagoisi minun näkemiseeni? Olisiko hän yhtä vihainen kuin silloin – kuin neljä vuotta sitten?



En oikeastaan tuntenut olevani kuin kala vedessä siellä puvuntakkisten miesten ja ministerihameisten naisten keskellä. Olin varma, että ohi kulkiessani minua tuijotettiin nyrpeästi, että heidän ainoat ajatuksensa olivat ”mitä tuollainen mies tekee täällä”. En näyttänyt vähääkään siltä, että olin tullut ostamaan täältä arkkitehtuuripalveluita saati osallistumaan kokoukseen.
   Mutta tarvitsiko minun? Ei. Omatpahan olivat ongelmansa, jos minun olemukseni häiritsi.



Kävelin melkein liioitellun itsevarmoin askelin aulan laidalla sijaitsevan sihteerin pöydän eteen. Sihteerikkö naputteli kiivaasti tietokonettaan, korjasi välillä suunsa eteen asetetun mikrofonin asentoa ja jatkoi taas naputtelua. Hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota.



Vilkaisin molemmille puolilleni tietämättä itsekään, miksi halusin varmistaa olevani tässä yksin. Katsoin sihteerikköön naisen tietokoneen yli ja puhuin hiljaa.
   ”Haluaisin tavata Lucy Rileyn.”
   ”Onko teillä ajanvaraus?” sihteeri kysyi heti, ja pudistin päätäni.
   ”Ei, mutta --”
   ”Oletteko osallistumassa kokoukseen?”
   ”En, haluan vain --”
   ”Neiti Riley hoitaa henkilökohtaiset tapaamisensa vapaa-ajallaan”, sihteeri sanoi ennen kuin ehdin edes kunnolla aloittaa lausettani. ”Ohjeistus on ollut nimenomaan se, ettei johtajaa häiritä työajalla.”

Olin hetken vaiti. Sihteerikkö ei sanonut mitään, ei käskenyt minun poistua eikä mitään muutakaan, naputteli vain tietokonettaan. Ajatukseni kiersivät päättymätöntä kehää. Lopulta keksin, mitä tehdä seuraavaksi.
   ”Olen lähetti.”
   Sihteeri kohotti katseensa tietokoneen näytöstä ja katsoi minua toinen kulma koholla, hieman epäuskoisena. Jatkoin. Emävale tuli suusta luontevasti.
   ”Minulla on eräs neiti Rileylle osoitettu paketti.”



Sihteeri katsoi minua pitkään, epäileväisenä. Lopulta hän nyökkäsi.
   ”Voit jättää paketin tähän, toimitan sen mitä pikimmiten --”
   ”Hän nimenomaan vaati, että saisi pakettinsa henkilökohtaisesti ja välittömästi”, sanoin. ”Se luki tilauksessa erikseen. Kuljetusyhtiömme kunnioittaa asiakkaan toiveita. Kunnioitatteko te?”



Nainen korjasi kuulokkeidensa asentoa ja näytti miettivän ankarasti. Kuin tasapainoilisi annetun ohjeistuksen ja minun painostavien sanojeni välillä. Muutaman pitkältä tuntuneen sekunnin kuluttua hän tuli johonkin lopputulokseen.
   ”Katson, mitä voin tehdä asialle”, hän lopulta mutisi. ”Ole hyvä ja istu alas. Saat pian ohjeet.”
   ”Kiitos, neiti”, sanoin helpottuneena ja käänsin selkäni sihteerikön tiskille.



Kävelin vähän matkan päähän epäilyttävän heppoisilta näyttävien design-tuolien luo ja istuuduin odottamaan. Sydämeni takoi entistäkin kovemmin. Olin lähellä, suorastaan pelottavan lähellä, ja tajuamatta itsekään eleitäni suin hiuksiani kiivaasti pyrkien näyttämään edes puoliksi niin hienolta kuin ne ympärillä pyörivät pukumiehet. Mikään ei menisi pieleen, ei enää.

***



Kuulokkeet kohisivat, särisivätkin hieman. Kate painoi oikean puolen kuuloketta korvaansa vasten, siinä oli selvästi jotain vikaa. Pitäisi soittaa teknikolle. Heti tämän jälkeen.
   ”Riley.”
   ”Kate tässä, aulasta”, sihteeri esittäytyi. ”Oletteko tilanneet jotain henkilökohtaisesti toimitettavaa?”
   Kate tiesi jo sanojaan seuranneesta hiljaisuudesta, että jotain mätää tässä oli. Nainen kurtisti kulmiaan itsekin kuullessaan pomonsa hämmentyneen äänen.
   ”En ole. Mistä on kyse?”
   ”Joku hämärä kaveri tuli aulaan väittämään, että hänellä on teille toimitettavaa”, Kate sanoi. ”Kutsunko vartijat?”
   ”Älä vielä. Näytä turvakamerakuvat.”



Tarkistettuaan, missä ”lähetti” tarkkaan ottaen istui, Kate naputteli muutaman komennon tietokoneensa näppäimistöllä.
   ”Kamera kaksi.”
   ”Kiitos, Kate.”



Yhtä nopeilla komennoilla valvontakameran numero 2 kuva oli Lucy Rileyn näytöllä. Jo ensimmäinen, kohdistamaton kuva sai naisen kavahtamaan taaksepäin. Ja mitä pidemmälle Lucy kuvaa lähensi, sitä epäuskoisemmaksi hän olonsa tunsi.
   Ei se voinut olla. Ei vain voinut. Mitä ihmettä hän teki täällä?!



Delete-nappi tuntui melkein kutsuvan Lucyn nimeä. Kuin hän sitä painamalla voisi poistaa paitsi valvontakameran kuvan tietokoneeltaan, myös tuon ihmisen rakennuksen sisältä, koko maailmasta. Lucy ei voinut olla miettimättä, oliko hän itse turvassa. Viimeksi, kun hän oli kuullut tuosta ihmisestä… niin, silloin katoaminen oli tapahtunut vähän turhankin sopivaan aikaan ja varmistanut nuoren tytön epäilyt. Nuori hän oli yhä, muttei tyhmä.
   ”Kutsunko vartijat?”
   Katen toistettu kysymys sai Lucyn palaamaan maan pinnalle ja karaisemaan kurkkuaan puhuakseen.
   ”Kutsu vain. Ja… ja ota kuvakaappaus valvontakamerasta. Lähetä se sähköpostitse kaikille työntekijöille.”



”Hän ei ole tervetullut tänne.”
   Yhdellä napin painalluksella Lucy pyyhkäisi nuoren miehen pois tietokoneensa ruudulta.

***



Sihteerin ”asioiden katsomiseen” meni ikuisuus. Ehdin jo hermostua moneen kertaan ja miettiä, olinko juhlinut onnistumistani liian aikaisin. Tuntui, ettei mitään tapahtunut. Bisnesmiehet vain kävelivät edestakaisin aulassa ja lukivat lehteä tai huusivat puhelimeen.



Kun hissi kilahti, en aluksi kiinnittänyt ääneen mitään huomiota. Vasta, kun näin kaksi lihaksikasta miestä aurinkolaseissa ja vartiointifirman logolla koristellussa paidassa, käänsin katseeni heihin. Kun huomasin heidän suuntaavan kulkunsa minua kohti, osasin jo tietyllä tavalla aavistaa tulevan.



He asettuivat kummallekin puolelleni. Yritin näyttää muka kysyvältä, vaikka tiesin varsin hyvin jääneeni kiinni. Sihteeri oli varmasti varmistanut Lucylta tilauksen, ja oli paljastunut, ettei hän ollut tilannut mitään. Olisi hän silti voinut edes tulla katsomaan, kuka niin kovasti pyrki hänen puheilleen!
   ”Lähdetään”, poninhäntäpäinen turvamies murahti.
   ”Minne? Miksi?” kysyin viattomasti, ja toinen turvamies vastasi siihen ärähdyksellä.
   ”Älä leiki kanssamme. Lähdet joko meidän mukanamme tai sitten poliisiautossa. Valinta on sinun.”



Nousin hitain liikkein ylös. Olin jo kääntynyt kohti sihteerin tiskiä mennäkseni selittämään naiselle, etten minä ollut vaaraksi kenellekään, mutta toinen turvamiehistä tarttui ranteeseeni.
   ”Ehei, poju, sinä et mene minnekään.”

Riuhdoin itseäni irti turvamiehen yhä tiukkenevasta otteesta. Ympärillä pyörivät bisnesmiehet eivät olleet aluksi kiinnittäneet tapahtumiin huomiota, mutta nyt aloin tuntea katseita itsessäni.
   ”Päästäkää minut menemään!” ärähdin turvamiehille. ”Minun täytyy puhua hänen kanssaan, te ette ymmärrä!”
   Ei vastausta. Melkein kaaduin, kun poninhäntäpää riuhtaisi minua eteenpäin.



Yritin kääntyä turvamiehen otteessa, huutaa sihteerikölle vastalauseeni.
   ”Antakaa minun jättää hänelle edes viesti!” karjuin ennen hissin ovien sulkeutumista takanani.



Ulos pääovista päästyämme poninhäntäpää käytti reilusti hyväkseen kaapin kokoista olemustaan ja vauhditti poistumistani terävällä tönäisyllä, jonka voimakkuus sai minut horjahtelemaan muutaman askelen eteenpäin ennen kaatumistani rähmälleni katukivetykselle.
   ”Porttikielto”, toinen turvamiehistä kuului sanovan minulle. ”Rileyn käsky. Et ole tervetullut tänne.”
   Rileyn käsky? Lucy Rileyn?



Tietenkin katukivetyksen vastaanottaminen ranteilla sattui. Tietenkin isku teki kipeää myös polville, tietenkin irvistin tuskasta. Mutta suurempaa tuskaa kuin mikään fyysinen kipu minulle aiheutti se, että Lucy oli määrännyt minulle porttikiellon. Että hän oli sittenkin tiennyt, että se olin minä, joka pyrki hänen puheilleen. Että hän ei halunnut tavata minua. Ettei hän antanut minulle edes mahdollisuutta. En ollut odottanut tätä, en todellakaan.



Mutta ei tämä vielä ollut ohi. Peli ei ollut vielä pelattu. Pitäisi miettiä seuraava siirtoni.

***



Seuraava kohteemme oli yksityisasunto. Melkein kartanontapainen hienostotalo kaukana keskustasta. Asukkaat olivat poissa jo toista viikkoa, Darryll sanoi selvittäneensä sen. Minä uskoin. Luotin Darrylliin



Ja miksen olisi luottanut? Darryll oli se, joka piti vahtia. Hän oli se, jonka autoa käytimme. Ja hän tiesi kaikesta kaiken. Melkein olin unohtanut, miltä oli tuntunut olla yksinäinen murtovaras Roaring Heightsissa. Miltä oli tuntunut kantaa kaikki vastuu yksin ja olla itse oma rikostoverinsa, jonka ammattitaitoon ei voinut luottaa sen enempää kuin omaansakaan.



Onnistuneen keikan jälkeen olimme raahanneet suuremmat varastetut tavarat Darryllin makuuhuoneeseen. Arvokorut oli jaettu, ne olisi helppo myydä. Darryll pitäisi huolen suuremmista tavaroista ja keräisi tietty suuremman provision itselleen. Se järjestely sopi minulle paremmin kuin hyvin, Darryllilla kun vaikutti olevan myyntiverkostoa, jollaista minulla ei ollut.



Darryll imaisi tupakkaansa hitaasti, puhalsi savut huoneilmaan ja näytti mietteliäältä.
   ”Sen tietokoneen myynti voi olla haastavaa”, hän totesi viimein. ”Näytti olevan harvinaista mallia. Paras varmaan odottaa, että pöly laskeutuu ennen kuin edes yritän päästä siitä eroon.”
   Nyökkäsin sanomatta mitään. Darryll jatkoi.
   ”Kannattaa varmaan pitää myös se suurempi medaljonki itsellään hetken ja myydä se sitten sulatettavaksi. Näytti olevan perintökoruja, jotain suvussa kulkevaa.”
   Jälleen nyökkäys.



”Kaikki kunnossa, Adrian?”
   Käänsin päätäni hajamielisenä kohti Darryllia, mutten varsinaisesti katsonut mieheen. Kohautin olkiani vastaamatta mitään.



Darryll hyppäsi alas keittiön työtasolta ja käveli eteeni tupakka yhä kädessään. Näin hänen kurtistavan kulmiaan.
   ”Oletko tullut katumapäälle?”
   Pudistin päätäni. ”En”, vastasin rehellisesti. ”Ei ole kyse siitä.”
   ”Vaan?”
   ”Vaan asiasta, joka ei liity sinuun mitenkään.”



Darryll kohotti katseensa minusta, imaisi tupakkaansa ja virnisti.
   ”Rakkaushuolia?”
   Olin pitkään hiljaa. Darryllin virne leveni tietäväiseksi, mutta minua ei hymyilyttänyt. Ei yhtään.
   ”Kerro lisää”, Darryll kehotti ja kuului istuutuvan viereeni sohvalle.



Huokaisin syvään. Darryll odotti. Ei merkkiäkään siitä, että mies antaisi asian vain olla.
   ”Yksi tyttö, tai nykyään nainen”, sanoin hiljaa. ”Seurustelin hänen kanssaan teininä, ja --”
   Darryll keskeytti minut naksauttamalla kieltään paheksuvasti.
   ”Adrian, Adrian, Adrian”, hän toisteli ja karisti tupakkansa tuhkat sohvapöydällä lojuvaan tuhkakuppiin, ”mitään hyvää ei ole koskaan seurannut vanhoista hoidoista.”
   ”Hän ei ole hoito.”
   ”Ei hän ole elämäsi suuri rakkauskaan, jos olet jo kerran päätynyt eroon hänen kanssaan. Ja sano minun sanoneen, sinulle nyt löytyy naisia tarpeen vaatiessa joka kulman takaa.”
   ”Mistä sinä sen tiedät?”
   ”Muusikkona baarissa kuulee kaikenlaista sellaista puhetta, mitä ei oltu tarkoitettu nurkkapöydässä nyhjöttävien korville. Sinulla on kuulemma hurmaavat silmät, ja jonkun mukaan hiuksesi näyttäisivät hyvältä tietynlaisessa pörrössä. Sinun tarvitsee vain näyttää vähän vastaanottavaisemmalta, niin he ovat sulaa vahaa käsissäsi.”



Vastaukseni oli yksioikoinen.
   ”En halua heitä.”
   ”Haluat siis välttämättä sen teiniaikaisen ihastuksesi? Vaikka muitakin olisi varmasti tarjolla?”
   ”Lakkaa puhumasta noin, Darryll.” Aloin jo vähitellen hermostua. ”Tämä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin.”
   Toinen mies kohautti olkiaan kuin sanoakseen ”ei sitten”, mutta oli vaiti. Keskustelumme aiheesta päättyi siihen.



Kävellessäni sinä yönä kotiin Darryllin luota kasa perintökoruja taskussani ajattelin automaattisesti olevani yksin. Mitä muuta sitä olisi olettanut?



Että joku seuraisi minua katseellaan?



Juliaa ei hymyilyttänyt. Ei yhtään. Hän oli siis ollut oikeassa, nähnyt aivan oikein sinä päivänä Arbor Corporationin edustalla. Tarvittaisiin enää todistuskappale, jotain, jonka myötä hänen näköään ei epäiltäisi.



Pari kosketusnäytön hipaisua. Puhelimesta kuului kova merkkiääni, mutta Adrian ei vaikuttanut sitä kuulevan. Pian nuoren miehen kuva oli tallennettu Julian puhelimeen.

***



Kynnenaluset olivat likaiset, keskisormen kynsi näytti haljenneen jossain vaiheessa. Pikkusormen kynsinauha punoitti.
   Mark veti syvään henkeä ja pudisti päätään. Niin, mitäpä muuta tekemistä hänellä oli kello puoli neljä yöllä kuin tuijotella kynsiään ja odotella Juliaa uutisineen. Niitten uutisten oli parempi olla merkittäviä. Mark halusi nukkua.
   Pian ovelta kuuluikin korkokenkien kopinaa.



Julia paukkasi sisään ovesta ja viskasi saman tien sanomalehden keskiaukeama levällään Markin eteen.
   ”Oikea yläkulma”, nainen sanoi. ”Murtosarja Anne Arborissa. Typerää sinänsä puhua sarjasta, kun murtoja on ollut kaksi, mutta en ilmeisestikään ole ainoa, joka epäilee tämän jatkuvan.”
   Mark kurotti kättään ja siirsi sanomalehteä laiskasti lähemmäs. Vilkaisi otsikon, luki jutun nopeasti läpi ja nojasi taas taaksepäin tuolillaan.



”Pikkurikollisia.”
   Mark tuijotti taas kynsiään vaikuttamatta lainkaan huolestuneelta. Julia naputti lattiaa saappaansa kärjellä, ele sai Markin jatkamaan.
   ”Miksi meidän pitäisi välittää jostain narkkareista, jotka tarvitsevat vähän rahaa heroiinia varten?”



Julia kumartui lähemmäs Markia.
   ”Koska minä tiedän, kuka on tämän takana”, nainen sihahti. ”Koska olen varma siitä.”
   ”Kuka?”
   Sanomatta sanaakaan Julia kaivoi puhelimensa taskustaan ja näytti kuvan Markille.



Nähtyään kuvan Mark nojautui jälleen taaksepäin tuolillaan. Mies risti kätensä rinnalleen ja naurahti.
   ”Mielenkiintoista.”



”Minusta tuntuu, että meillä on asiaa sille pojalle.”
   Hymy, joka Markin kasvoilla kareili, tarttui myös Juliaan.

***



Sinä kauniina iltana Lucy Riley kirosi muutakin kuin ylitöitä. Sitä, miksi oli päättänyt juuri tänään kävellä kotiin metrolla kulkemisen sijaan. Sitä, miksi hän oli valinnut näin lyhyen hameen, vaikka ulottuihan se nyt sentään polviin asti, kuten toimistotyössä kuului. Sitä, miksi hänen korkokenkänsä pitivät näin kovaa meteliä ja sitä, miksi hän ei vain ollut soittanut Raylle ja pyytänyt kyytiä kotiin.



Mitä lähemmäs kotia hän pääsi, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että häntä seurattiin. Nainen säpsähti kuullessaan rasahduksen takaansa, muttei nähnyt takanaan ketään. Ehkä se oli vain kaupunkialueelle eksynyt jänis. Silti pelotti.



Käsi hapuili puhelinta laukusta. Jos sitä näppäilisi valmiiksi ne kolme numeroa, 911. Mutta hän oli aivan lähellä kotia, kunpa hän pääsisi alaovelle asti, niin…
   Juoksuaskelia.



Lucy kirkui henkensä edestä tuntiessaan vahvat kädet ympärillään. Siihen tuntematon henkilö vastasi peittämällä hänen suunsa kädellään.
   ”Älä huuda.”
   Eikä Lucy huutanut. Hyödytöntä se olisi ollutkin.

***

Irviksen kommentteja:

Jälleennäkeminen... No juu, muutkin kuin Lucy pääsi nyt näkemään Adrianin. :D

Mitä luulette, että tästä seuraa? Millaista "asiaa" Markilla ja Julialla mahtaa nuorelle miehelle olla? Ja kuka roikkui Lucyn perässä? Tapaako Adrian vielä Lucyn kasvotusten? ;)

Lupaan teille toimintaa ensi osaan! Sitä odotellessa >:)