1. Adrian

Osan lukumusiikkia ei niinkään tunnelmanluojaksi, vaan kertoakseen teille, mitä herra nimeltä Darryll oikein soittaa.

Musiikki liian kovalla, valot liian himmeitä. Yhdistelmä, joka sai monen kompensoimaan tilan epämukavuutta juomalla tuopin, shotin tai drinkin toisensa perään. Savukone peitti likaisen lattian ja pinttyneet oksennustahrat harmaaseen mitäänsanomattomuuteen. Jossain kilisevä peliautomaatti kertoi jonkun onnekkaan sielun voittaneen dollarin tai kaksi.

Tanssilattialla sinne, tänne ja taas takaisin miehen sylistä toiseen hoippuva nainen nauroi kimakalla äänellä kuin korppikotka. Huusi musiikin yli, mennäänkö jatkoille. Tiskillä mies supatti jotain baarimikon korvaan, ehkä kyseli viinaa vahvempaa.
   Kaikkea sitä Darryll seurasi odottaessaan, että musiikki lakkaisi.



Soittolista vaikeni. Joku mongersi vastalauseitaan baarimikolle suureen ääneen. Darryll imaisi tupakkaansa viimeisen kerran ennen sen tumppaamista lattiaan ja kokeili kitaransa kieliä yksi kerrallaan, ennen kuin aloitti intron.



Joku tunnisti biisin. Alkoi hyräillä hiljaa. Joku toinen heitti oluttuopin sisällön kohti Darryllia häneen osumatta, se taisi olla se vastalauseita mongertanut kaljamahainen mies.
   ”Leikkaa hiuksesi, homo!”
   Portsari saatteli miehen pikavauhtia ulos, ja pitkäksi venähtäneessä introssa päästiin itse asiaan. Tupakka oli muuttanut ennestään matalan lauluäänen käheäksi, mutta Darryll lauloi silti hyvin ja tiesi sen itsekin.
   ”So close, no matter how far
   Couldn't be much more from the heart
   Forever trusting who we are
   And nothing else matters”



Joku kaveri käveli esiintymislavan poikki Darryllista välittämättä kohti baarin seinustaa. Darryllkaan ei välittänyt hänestä, mitä nyt mulkaisi pahasti miehen melkein potkaistessa savukoneen kumoon epähuomiossa. Sormien liikkuessa kitaran kielillä luontevasti ja käheän äänen jatkaessa laulua ulkomuistista Darryll pani merkille miehen kumaran olemuksen, syvälle taskuihin työnnetyt kädet ja laahaavat askeleet. Kuin mies ei tahtoisi tulla huomatuksi.
   ”Never opened myself this way
   Life is ours, we live it our way
   All these words I don't just say
   And nothing else matters”



Tilattu oluttuoppi lojui kumarassa istuvan miehen edessä koskemattomana minuutista toiseen. Vaahtopinta kellervän juoman yllä oli jähmettynyt paikoilleen. Darryll oli vaihtanut kappaletta moneen kertaan, joku yksittäinen biisi oli kerännyt aploditkin. Mutta nyt ei ollut ketään taputtamassa käsiään. Aamuyö ja sulkemisaika lähestyivät ja jäljellä olivat vain Darryll ja kumarassa istuva mies.



Viimeinen biisi. Se vaati keskittymistä. Sitä oli treenattu viikkotolkulla ja oli kieltämättä huutava vääryys, että sitä sitten joutui soittamaan Club Basixin kaltaisessa räkälässä. Intron ajan Darryllin katse oli kielissä, ei missään muussa.



Kun Darryll intron päätyttyä kohotti katseensa aloittaakseen laulun, ruskeat silmät kohtasivat vain tyhjän nurkkapöydän ja pöydällä lojuvan, nyt jo lämmenneen oluttuopin. Ei tummiin pukeutunutta miestä, ei ketään muutakaan, baarimikkokin oli poistunut jo takahuoneen puolelle ja portsari oli kadonnut teille tietymättömille.



Darryll hymyili itsekseen ja jatkoi kitaransa näppäilyä. Viimeiset murheelliset mollisoinnut täyttivät muuten niin hiljaisen tilan.

***

Kävellessään kädet taskuissa ulos baarista, kohti sivukujien oikoreittiä keskustaan, mies luuli saavansa kävellä yksin. Mutta luulo ei ole koskaan tiedon väärti, eikä silläkään kertaa olisi pitänyt olettaa mitään.



Kaksi nuorta miestä seisoskeli tupakalla baarin seinustalla. Mittaillen kolmatta miestä katseellaan he supattivat jotain keskenään. Siilitukkainen imaisi tupakkaa ja puhalsi savut ilmaan. Nahkatakkinen taas kokeili taskuaan ja nyökkäsi.
   ”Ehkä viimeinen tilaisuutemme.” Ääni oli aavistuksen kimeä, alkoholin kipakka aromi olisi leijaillut uloshengityksen myötä nenään, jos kukaan selväpäinen olisi seissyt tarpeeksi lähellä.



Kaksikko sovitti kävelyvauhtinsa vieraan miehen kävelyvauhtiin sopivaksi. He pysyttelivät miehen takana sopivan matkan päässä, kuitenkin niin lähellä, ettei mies karkaisi heidän näkökentästään minnekään. Ei, ellei yhtäkkiä lähtisi juoksuun, ja sitähän mies ei tekisi. Ei tämä osannut epäillä mitään. Idiootti mikä idiootti.



Kohteen pujahtaessa verkkoaitaan jätetyn aukon läpi kävelläkseen vanhan tehtaan pihan kautta isommalle tielle tämän takana kävelevä kaksikko erosi kuin yhteisestä, ääneen lausumattomasta sopimuksesta. Siilitukkainen, Nigel nimeltään, kiertäisi tehtaan toiselle puolelle, tulisi kohdetta vastaan pian. Ja takana tulisi nahkatakkinen. Piruparalla ei olisi mitään mahdollisuutta paeta.



Nigelin ilmestyessä kulman takaa kädet rinnalleen ristittyinä kohde pysähtyi. Vilkaisi hieman taakseenkin kuullessaan nahkatakkisen askeleet. Nahkatakkinen naurahti hiljaa, epäuskoisena, miehen lähtiessä uudelleen kävelemään ja pyrkiessä selvästi Nigelin ohi. Se vain ei tulisi onnistumaan, ei näin helposti.



Miehen yrittäessä kävellä Nigelin ohi siilitukka purki kätensä puuskasta ja tönäisi miestä lujaa kohti syvennystä tehtaan seinässä. Nahkatakkinen seurasi kaksikkoa vierestä ja kaivoi taskustaan jotakin. Kun kohde kohotti kätensä tönäistäkseen Nigelia takaisin, mies astui lähemmäs.



”Älä pakota meitä satuttamaan sinua.”
   Reppana pelkäsi. Mies painautui aivan liki tehtaan seinää. Nahkatakkinen puristi veistä kädessään ja virnisti.
   ”On aika vaarallista liikkua sivukujilla tähän aikaan yöstä”, hän sihahti humalaisen suhisevalla ässällä. ”Varsinkin, jos sattuu olemaan rahaa mukana. Taskut ympäri.”
   Seinää vasten painautunut mies siirsi kätensä hitaasti taaksensa kuin haparoidakseen takataskua. Liike oli niin hidas, että sitä seuraavan nopean eleen kontrasti edeltävään hitauteen oli suorastaan hämmentävä.



”Herranjumala, älä ammu!”
   Aseen piippu tähtäsi vuoroin Nigeliin ja vuoroin nahkatakkiseen. Nahkatakkinen oli heistä ensimmäinen, joka otti jalat alleen. Nigel tajusi vasta aseistetun miehen varoittavasta katseesta perääntyä ja lähteä kompuroivaan juoksuun toverinsa perässä.



Ilmeenkään värähtämättä mies kohotti aseensa ja varmisti, ettei se tosiaan ollut ladattu. Lipas ei ollut paikoillaan, aivan kuten hän oli muistellutkin asian olevan. Tyhjästäkin aseesta näytti silti olevan melkoista hyötyä, näin mies ainakin ajatteli kuunnellessaan kahden väärälle tielle eksyneen nuorukaisen pelästyneestä juoksusta kieliviä askelten ääniä siihen saakka, että ne vaimenivat kokonaan.



Työnnettyään aseensa takaisin vyölleen ja lähdettyään jatkamaan matkaa sivukujien poikki miehen huulilla kareili kevyt hymyntapainen. Ryöstöyritys neljässä tunnissa. Oliko kaupunki muuttunut neljässä vuodessa vai muistiko hän sen vain toisenlaisena, varma ei voinut olla. No, tervetulotoivotus se oli tämäkin.



’Tervetuloa Anne Arboriin, Adrian de Luca. Tervetuloa takaisin.’

***



Adrian

Avaimet kolahtivat keittiön työtasoa vasten äänekkäästi. Nipussa oli niitä kaksi, sekä varsinainen avain että vara-avaimeksi tarkoitettu kopio. Ehkä riskialtista pitää mukanaan molempia avaimia, ehkä olisi ollut fiksumpaa jättää toinen niistä sisälle asuntoon. Sitä ehtisi miettiä myöhemmin.



Jääkaapissa ei ollut valon lisäksi paljon muuta. Pari jäätävän kokoista laitosruokalaan tarkoitettua purkkia jotain säilykeruokaa, toinen kanakeittoa ja toinen jotain venäläisen lihakeiton tapaista. Nappasin kanakeiton käsiini, vilkaisin epäilyttävää pullistumaa purkin kyljessä, mutta kohautin olkiani siitä välittämättä.



Mikroa minulla ei ollut, liedellä lämmitykseen tarvittavasta kattilasta puhumattakaan, joten ruoka oli syötävä kylmänä. Lusikan olin sentään tajunnut pakata sen vähäisen omaisuuden joukkoon, jonka olin mukaani Roaring Heightsista ottanut. Pieni metalliesine ei ollut vienyt paljoa tilaa repusta ja mahdollisti nyt sen, ettei minun tarvinnut juoda kokkareista keittoa ja mitä todennäköisimmin sitä tehdessäni kaataa puolia purkin sisällöstä päälleni.

Syötyäni muistin pakanneeni jotain muutakin hyödyllistä mukaani; pari kynttilää, kynttilänjalan ja tulitikut. Sytytettyäni kynttilän jäin tuijottamaan ainoan valonlähteeni lepattavaa liekkiä. Asunnossa veti. Hienoa. No, tämä oli ainoa asunto, jonka olin saanut lyhyellä varoitusajalla, onnettomalla takuuvuokrasummalla ja ilman takeita minkäänlaisista tuloista tulevaisuudessa.



Miksi olin tullut takaisin? Miksi olin jättänyt vähäisen, mutta silti reppuni tämänhetkistä sisältöä jokseenkin arvokkaamman omaisuuteni Roaring Heightsiin ja palannut sinne, mistä kerran olin paennut henkeni edestä? Miksi otin riskin?
   Koska mitään riskiä ei ollut. Koska minut olisi jo löydetty, jos minut olisi haluttu löytää. He eivät olisi roikkuneet kannoillani neljää vuotta, viikon tai kaksi korkeintaan. Mitä vaaraa olisi ollut vasta kahdeksantoistavuotiaasta pojasta, joka oli ilmiselvästi liian pelokas kertoakseen kenellekään? Ei mitään, ja he tiesivät sen.



Varsinaiset syyni palata Anne Arboriin… no, kokonaisuudessaan ne olivat minullekin kysymysmerkki. Mutta yhden syyn tiesin. Jotain oli jäänyt kesken, pahasti. Jotain, jonka halusin selvittää, joka oli vainonnut minua ensimmäisen vuoden ja alkanut vainota nyt uudelleen. Tarkkaan ottaen se oli alkanut vainota minua siitä asti, kun olin nähnyt hänen kuvansa lehdessä. ”Arbor Corporation jatkaa toimintaansa. Perillinen yhtiön johdossa.” ”Nostaako Riley perheyrityksen tuhkasta?” ”Liikevaihto hurjassa nousussa – Arbor Corporationin menestystarina jatkuu.”



En minä menestyksen perässä ollut, en aikonut ratsastaa kenenkään siivellä. Minulle oli aivan sama, tahkosiko se arkkitehtifirma voittoa vai ei. Minä etsin anteeksiantoa. Rauhaa välillemme. Ehkä jotain, minkä olin menettänyt kauan sitten. Rakkautta.



Nukahtaessani turhan kuuman makuupussin sisään en tullut edes ajatelleeksi sitä mahdollisuutta, ettei hän näin monen vuoden jälkeen enää antaisi anteeksi. Tai pikemminkin en antanut itseni ajatella sitä. Sillä eihän se ollut mahdollista.



Nyt oli kaikista pään sisällä risteilevistä ajatuksista huolimatta nukuttava. Huomenna olisi oltava virkeänä. Sillä niinhän se meni, että ensin työ, sitten huvi. Töitä minä tarvitsin… ja minulla oli pieni aavistus siitä, mistä niitä saattaisin ennen pitkää löytää.

***

Irviksen kommentteja:

No niin. Alkuun pieni hämmennyksenvähennin; osat 1-7 olivat siis tietynlaista "introa" ja intron erottaakseni nyt hypättiin 1., 1.1, 1.2-numerointiin vanhan DLT:n tapaan. ;) Miksi näin, no paitsi siksi että halusin ja siksi, että tää oli luonteva vaihdos hypättäessä ajassa neljä vuotta eteenpäin, niin myös siksi, etten kokenut saavani tästä otetta vielä intron aikana ja tiedostin sen itsekin.

Ja niin, mun ei tosiaan pitänyt edes julkaista tätä ennen maanantaita, mutta skippasin lahjakkaasti tarpeeni suunnitella miljoona asiaa etukäteen. Ehkä vielä joskus pidän lukijoidenarmahdustauon.
Vannon kuitenkin pyhästi, että ainakin maanantain saatte olla rauhassa uudelta osalta... Nyt oli vaan sikatylsä viikonloppu joten tein sitten osia tätä tahtia :D Ehkä tulevat opinnotkin vähän rauhoittaa, ehkä. (Tällä hetkellä lojun kotona tekemättä mitään kun opintoja ei ole eikä sen puoleen töitäkään, se selittänee jotain tästä tahdista.)

Kysymyksiä, joihin ei ole pakko vastata:
1. Mitä mietteitä Darryll herätti?
2. Kuinka moni arvasi heti "jonkun kaverin kävellessä esiintymislavan poikki" sen olevan Adrian? :D
3. Mistä Adrian ajattelee töitä saavansa, ja millaisia töitä?