1: Kultahäkki

Aurinko heitti viimeisiä säteitään Anne Arborin ylle. Pimeys lankesi vähitellen idästä länteen, ensimmäiset tähdet välkehtivät jo taivaanrannassa lähes pilvettömän päivän päätteeksi. Varjojen aloittaessa hiljaisen tanssinsa niin kaduilla kuin lähiöissäkin illan viimeiset linnut suuntasivat kohti pesiään.



Niin, oli toki fiksua monen ihmisasukkaankin mielestä kiiruhtaa illalla kotiin. Ainakin syrjäseuduilta. Hylätyillä työmailla ja hiljaisilla kujilla kun liikkui öisin jos jonkinlaista kulkijaa… eivätkä niistä kulkijoista kaikki suinkaan olleet miellyttäviä tuttavuuksia. Toden totta, ei kukaan kunnian kansalainen tahtonut heihin törmätä, ei vapaaehtoisesti. Ellei sitten etsinyt hankaluuksia.



Mutta sivukujilla me emme nyt ole, emmekä työmaalla. Syrjäseuduilla kylläkin, syrjäisellä rannalla, jolla kaksi nuorta kulkijaa päättää iltaansa. Kädet ovat yhteen liitetyt, pidempi hahmo puristaa lyhyemmän kättä, ja jos olisi mitään syytä pelätä, olisi puristus ääneen lausumaton lupaus suojelusta.



Tämä tarina alkaa toisesta heistä. Hänestä, joka tietämättään kantaa mukanaan menneisyyttä, taakkaa, suoranaista kirousta. Hänestä, jota suojellakseen ympäristö teki kaikkensa.
   Mutta senhän me tiedämme, että kultainen häkkikin on vain vankila, josta mieli palaa ennen pitkää pois.

***



Äänettömyys.
   Meri oli lähes täysin tyyni. Laineet eivät liplattaneet, ainuttakaan venettä ei kulkenut. Läheinen tie oli tyhjä, autoton – ei ketään missään. Paitsi me kaksi ja hiljaisuus. Ja pimenevä ilta.
   ”Adrian…”
   Tiesin, mitä Lucy oli sanomassa. Avasin silmäni hitaasti sanomatta mitään. Kuin en olisi kuullutkaan, mitä hän sanoi.



Hänenkin silmänsä olivat auki, näin sen. Katse oli mietteliäs, ehkä hivenen murheellinen. Miksipä ei?
   ”Adrian, kello on jo paljon.”
   ”Ei sillä ole sinulle mitään merkitystä”, vastasin hiukan äreänä, ja Lucy huokaisi syvään.
   ”Sinulle on. Tiedät sen. Sinun pitäisi mennä…”



”… isoäitisi tappaa sinut, jollet ole edes suunnilleen ajoissa kotona.”
   Lucyn katse oli pyytävä. Väistin sitä. Hävetti. Seitsemäntoista, melkein kahdeksantoista… olin melkein aikuinen mies, ja silti kyse oli joka kerta minun elämäni rajoitteista, minun kotiintuloajoistani, siitä, miten minun oli kerta toisensa jälkeen petettävä lupaukseni Lucyn tapaamisesta, koska isoäiti oli keksinyt minulle muuta tekemistä. Teki sen varmasti tahallaan. Se ajatus ei ollut myöhäisteini-iän uhmaa, se oli fakta.



Polkupyörä kitisi ja natisi. Kovemmassa vauhdissa rungon sai hieman vapisemaankin. Toivon mukaan se kestäisi vielä ainakin tämän reissun, aikaa kun ei ollut liikaa hukattavaksi, ja pyörällä pääsi nopeammin kuin juosten. Toivoin, että edes hikeä valuvat kasvoni merkkinä kiirehtimisestä lepyttäisivät isoäitiä hieman.



Pyörä iskeytyi postilaatikkoa vasten rämähtäen ja jäi siihen nojaamaan. Juoksin kohti taloa ehtien hetken verran toivoa, ettei isoäiti ehkä olisi enää hereillä, mutta alakerran ikkunoista kajastava valo tuhosi viimeisenkin toivon siemenen. Hän selvästi odotti minua.



Ovi kolahti perässäni lukkoon. Varmistin vielä lukituksen kiskaisemalla ovea pari kertaa. Varotoimi, jonka ylivarovainen isoäitini halusi minun tekevän joka kerta – niin kuin nyt Anne Arborissa mitään rikollisia olisi sen enempää kuin missään muuallakaan.
   Ei tarvinnut etsiä katseellaan mitään. Näin hänet heti.
   ”Nuori mies, tiedätkö mitä kello on?”



Uurteiset kasvot olivat ilmeettömät. Äkäisyys ei ollut suoraan luettavissa niiltä, mutta tiesin kyllä, mitä mieltä isoäiti oli tällaisesta kotiintuloajasta. Koskematon tee pöydällä ei höyrynnyt. Minua oli taidettu toden teolla odottaa, suorastaan vahtia saapumistani.
   Kun en vastannut mitään, isoäiti jatkoi.
   ”Kello on kohta kymmenen”, hän napisi ja nyökäytti päätään muutaman kerran. ”Se tarkoittaa, että olet kohta kolme tuntia jäljessä kotiintuloajastasi.”



Käänsin hänelle selkäni. Ehdin jo ottaa ensimmäisen askelen kohti portaita, melkein laskea käteni kaiteelle, mutta arvata saattoi, etten minä näin helpolla tästä päässyt.
   ”Istumaan, Adrian”, isoäiti komensi. ”Istumaan, tai voit heittää hyvästit viikkorahoillesi.”



Isoäiti ei sanonut pitkään aikaan mitään, vaan antoi minun istuutua rauhassa aloilleni ja pysyä siinä kuin piinapenkissä. En katsonut vanhaan naiseen päinkään, vaikka hän yrittikin tavoitella katsettani. Ei huvittanut.
   ”Ymmärrätkö sinä, mikä ero on kello seitsemän ja kello kymmenen välillä?” isoäiti kysyi pisteliäästi. ”Jos et, niin sinua ei haitanne, jos kymmenen dollarin viikkorahasi lasketaan seitsemään dollariin?”
   Raivostutti. Kymmenen dollaria oli vähän. Seitsemän vielä vähemmän. Milloin viimeksi olin ostanut edes vaatteita itselleni?
   ”Minä en --”
   ”Ole hiljaa, poika”, isoäiti sihahti. ”Seitsemän dollaria tästedes.”



”Olet kohtuuton.”
   Katsoin viimein isoäitiin. Nainen kallisti päätään kohdatessaan katseeni ja työnsi teekuppiaan syrjemmälle.
   ”Kohtuuton?” isoäiti toisti. ”Kohtuutonta on minusta se, ettet sinä noudata yhdessä sovittuja sääntöjä.”
   ”Sinun yksin sopimiasi sääntöjä!” huudahdin, ja isoäitikin korotti nyt ääntään.
   ”Sinuna olisin kiitollinen, että pidän edes huolta sinusta – minulla ei olisi mitään velvollisuutta sitä tehdä!”



Nousin pöydästä ja paiskasin tuolin sivuun. Lapsellista ja holtitonta tai ei, minun raivoani ei joka tapauksessa pidätellyt nyt mikään.
   ”Olen sanonut sata kertaa, että muuttaisin heti pois, jos sinä --!”
   ”Mihin sinä luulet alaikäisenä pääseväsi?” isoäiti keskeytti tyynen rauhallisesti ja naurahti.
   ”Se, että sinä pidät minua täällä vastoin tahtoani, ei auta kauaa – olen pian täysi-ikäinen!”
   ”Täysi-ikäinen ja vailla koulutusta.”



Se osui ja upposi, kuten sata kertaa ennenkin. Isoäiti tiesi, mihin iskeä. Vaikenin, ja nainen käytti hiljaisuutta hyväkseen.
   ”Vailla koulutusta”, hän toisti. ”Vailla mitään meriittejä, minkä avulla saada töitä, jotta kykenisit elättämään itsesi. Olet toki vapaa muuttamaan heti, kun täytät kahdeksantoista ja olet kykenevä elämään omillasi. Siihen saakka olisin sinuna kiitollinen saamastani ilmaisesta yösijasta ja ruoasta.”
   Jälleen hetki hiljaisuutta. Sen päätteeksi vanha nainen nosti teekuppinsa ja otti ensisiemauksen jo jäähtyneestä juomasta.
   ”Ole hyvä ja mene nukkumaan, Adrian”, isoäiti komensi. ”On jo myöhä.”



Yläkerran sisäkatto oli tuettu suurin puuparruin. Entinen ullakko oli joskus kunnostettu minua varten, ja sekin oli asia, josta isoäiti jaksoi säännöllisesti muistuttaa. Mitään takeita siitä, että katto kuitenkaan kestäisi ilman tukipuita, ei ollut, joten parrut olivat saaneet jäädä myös minun huoneeseeni.



Istuin ikkunalaudalla ja katselin horisontissa erottuvia syrjäseutujen maatiloja, joita tämäkin talo tavallaan edusti. Pellot oli tosin aikoja sitten vuokrattu eteenpäin, jäljellä oli vain pieni kasvimaa pihalla. Vuokratuloilla me elimme, isoäidin eläke ei ollut kovin iso. Talo peltoineen oli joskus ostettu auto-onnettomuudessa kuolleiden vanhempieni jälkeensä jättämällä maallisella omaisuudella, pienellä perinnöllä, josta isoäiti oli ottanut huolehtiakseen minun ollessani vasta vuoden vanha. Isoäiti oli kai ajatellut, että lapsen olisi hyvä leikkiä maalla tai jotain sellaista.
   Olisi kai ollut, jos minulla olisi koskaan ollut vapautta leikkiä metsissä tai poistua tontin ulkopuolelle muutoin kuin koulua varten. Sen vapauden sain vasta myöhemmin – tiukkojen kotiintuloaikojen kera.



Niin, koulu.
   Isoäidin kanssa asuminen herätti kapinahenkeä, myönnetään. Sen kapinahengen myötä en ollut juuri menestynyt koulussa, ja jatko-opinnot olivat saaneet jäädä. Siitä virheestä kärsin nyt karvaasti. Asuisin täällä maailman tappiin tai ainakin isoäidin kuolemaan saakka. Työttömyys koetteli muutenkin Anne Arboria, eikä kouluttamattomalla nuorella miehellä ollut mitään saumaa saada töitä juuri nyt. Millä rahalla minä siis muka muuttaisin pois täältä? En millään.



Turhautuminen alkoi olla läsnä vuosien kuluessa yhä vahvemmin ja vahvemmin. Se muistutti olemassaolostaan joka ilta käydessäni nukkumaan. Kuinka kauan sitä turhautumista kestäisin, se jäisi nähtäväksi.

***



Vielä monen tunnin kuluttuakin vanhan naisen makuuhuoneessa oli valot. Nainen tuijotti ikkunasta ulos melkein läpitunkemattomaan yöhön, pyyhkäisi hiuksiaan, välillä silmäkulmaansa. Yksinäinen kyynel raivasi lopulta tiensä alas poskelle, mutta sen perään ei tullut uutta, ja märkä pisara oli yhdellä sipaisulla tiessään.



Kaikkensa hän oli yrittänyt, toden teolla kaikkensa suojellakseen sitä poikaa. Ehkä yrittänyt liikaakin, mutta mitä muuta hän olisi voinut tehdä? Katsoa vierestä, kun hyvä poika seurasi sukunsa jalanjälkiä? Sitä hän ei olisi kestänyt. Nyt vain näytti pahasti siltä, että huolenpidosta huolimatta Adrian eksyi juuri sille tielle, mille ei pitänyt eksyä.



Ala-arvoinen toisensa perään, niitä Adrian oli raahannut koulusta kotiin. F-kirjainten näkeminen kokeiden yläkulmissa oli muistuttanut naista veljestään. Ei hänellekään ollut hyvin käynyt, kai, viimeksi vanhus oli nähnyt nuoren miehen kymmeniä vuosia sitten etsintäkuulutuksissa. Vaikea uskoa, että siltä tieltä olisi ollut kunniallista paluuta.
   Eikä paluuta olisi Adrianillekaan, jos poikarukka astuisi jalallaankaan suohon.



Nainen olisi tehnyt mitä tahansa estääkseen sen, minkä pelkäsi tapahtuvan. Hän kaipasi neuvoja, apua, tukea. Yhden ihmisen hän tiesi, yhden henkilön, jolle voisi soittaa. Mutta Dwight ei olisi hereillä enää. Soitto olisi jätettävä huomiseen.
   Toivon mukaan Samantha saisi yönsä nukuttua edes kelvollisesti.



Kun talo hiljeni ja valot sammuivat, pihapuun alla varjon lailla seisova hahmo olisi erottunut pimeydessä paremmin, jos joku olisi katsonut ikkunasta juuri sillä hetkellä. Mutta kukaan ei katsonut.



Mies veti viimeiset henkoset savukkeestaan ennen tupakan tumppaamista maahan ja paikalta poistumista. Asukkaat olivat nukkumassa, niinpä ei ollut järkeä jäädä tänne. Ei häntä kiinnostanut heidän unensa, vaan vallan toiset asiat. Ja ne asiat kyllä selkiäisivät hänellekin tulevaisuudessa, kunhan hän jaksaisi varjostaa tarpeeksi kauan. Hän oli varma siitä.



Mies poistui paikalta hiljaa, yhtä huomaamatta kuin oli paikalle tullutkin. Virne kasvoillaan.

***

Irviksen kommentteja:

Avausosa on nyt vähän tavallista lyhkäisempi ihan vaan siitä syystä, että kun esitellään hahmoja, en halua sotkea liikaa äksöniä samaan paikkaan. :D Ja myös siksi, että mulla kestää vähän taas orientoitua tähän kirjoittamiseen, kun en ole sitä hetkeen tehnyt.

Tälleen lähdettiin liikkeelle! Jäikö kysyttävää? ;) Kysymyksiä teille, näihin ei ole pakko vastata:

1. Kuka on Dwight, josta vanha nainen puhui?
2. Huomasittehan, että naisen nimikin kerrottiin? Herättikö tämä mitään ajatuksia? ;D
3. Kuka on viimeisten kuvien mies ja mitä hänellä on mielessään?