1.1 Herra Harmaa

"New blood joins this earth
And quickly he's subdued
Through constant pained disgrace
The young boy learns their rules"

Metallica-linjalla jatkettiin. Vahva, matala ääni säesti kitarasointuja omintakeisella, käheällä tavallaan. Savukone vaikutti pätkivän.



Seuraavan yön keikka oli jo hyvässä vauhdissa, tällä kertaa yleisöäkin oli enemmän ja se otti Darryllin vastaan paremmin. Tanssilattiallakin oli pari ihmistä, vaikkei akustinen versio The Unforgivenista varsinaista tanssimusiikkia ollutkaan. Tanssiparin eleet valoivat Darrylliin kuitenkin itseluottamusta, ja ääni muuttui yhä vahvemmaksi, kitara tuntui saavan oman sielun ja mies vuodatti koko intohimonsa musiikkiin juuri kyseiseen kappaleeseen.



Nurkassa istui taas se sama mies. Samat vaatteet, välttelevä katse ja kumara olemus muistuttivat Darryllia edellisyöstä. Niin, ja oluttuoppi, se nyt jo lämmennyt oluttuoppi, johon mies ei koskenutkaan.

Darryll kohautti olkiaan itsekseen. Ei kai se hänelle kuulunut, millä asialla tummatukkainen mies oli Basixissa liikkeellä. Selvästi ei ainakaan vetämässä päätään täyteen, mutta kuten todettu – ei se ollut hänen asiansa.
   Uteliaisuus nosti silti päätään Darryllin sisällä. Uteliaisuus ja ajatus siitä, että toisen miehen epäilyttävä käytös saattoi kieliä eräänlaisesta mahdollisuudesta Darryllille.

***



Ihmiset kävelivät edestakaisin, nauroivat, tanssivat, joivat ja polttivat. Seurasin katseellani ihmisten askelia, vilkaisin välillä ylöspäin nähdäkseni kasvot. Kukaan ei kiinnittänyt minuun huomiota. Saatoin istua nurkkapöydässä yksin ja jatkaa pitkää odotustani. Kai näytin tarpeeksi epäilyttävältä? Epätoivoiselta? Helposti suostuteltavalta? Olin varma, että täältä jos jostain löytäisin niitä ainoita töitä, joita osasin tehdä.



Kuullessani kolahduksen vierestäni säpsähdin ja käänsin katseeni vasemmalle. Joku oli laskenut kitaralaukun puoliseinää vasten ja istuutui alas vähän matkan päähän minusta sytyttäen tupakan. Annoin katseeni vaeltaa savuavasta tupakasta hänen kasvoihinsa. Tunnistin miehen.



Se oli se muusikko, joka oli vain hetkiä aiemmin soittanut kitaraa esiintymislavalla. Nyt artisti oli vaihtunut jo toiseen, ja hiuksensa nutturantapaiselle kietaissut mies saattoi pitää soittotauon. Hän imaisi nautinnollisesti tupakkaansa ja hengähti syvään. Olin jo kääntämässä katsettani pois miehestä, kun hän puhui ja osoitti sanansa ilmeisesti minulle.
   ”Mitä pidit?”



Mies ei katsonut minuun, mutta odotti selvästi vastausta vetäessään uudet henkoset savukkeestaan. Harkitsin hetken, mitä vastaisin, ja soittaja odotti kärsivällisesti.
   ”Parempi kuin eilen. Itsevarmempi.”
   Suoraa puhetta. Mies hymähti, toinen suupieli karkasi virneeseen.
   ”On helpompaa olla itsevarma, kun kukaan ei visko olutta päällesi.” Mies nojautui eteenpäin, haki hetken katseellaan tuhkakuppia, mutta sen puuttuessa päätyi tumppaamaan tupakkansa muutenkin likaiseen lattiaan.



Mies nojasi polviinsa kyynärpäillään ja katsoi minua päätään kallistaen. Hieman kysyvän näköisenä.
   ”Yleensä ihmiset tulevat tänne ryyppäämään tai ainakin juovat tilaamansa tuopit.” Virne löysi taas tiensä miehen kasvoille. ”En usko, että tulit tänne vain istuskelemaan ja nauttimaan köyhän ja mitäänsanomattoman artistin akustisesta kitarasta. Mitä haet?”
   Annoin katseeni vaeltaa miehen tatuoiduissa käsivarsissa, molempia korvalehtiä koristavissa lävistyksissä, liian pitkissä hiuksissa. Kannattaisiko kokeilla? Mitä voisin menettää?
   Vastaus karkasi huuliltani nopeasti. ”Töitä.”



Mies heitti päätään taakse, nauroi ääneen matalaa, käheää naurua. Yski välillä ja nauroi lisää. Lopulta nauru lakkasi ja mies virnuili minulle valkeat hampaat huulten raosta välkkyen. Nähtyään ilmeeni hän vakavoitui.
   ”Ai”, hän sanoi, ja toinen suupieli nyki hieman, ”olit siis tosissasi.”

Hän nojautui rennosti taaksepäin, poimi toisen jalkansa syliinsä ja katsoi minua toinen kulma aavistuksen koholla. Kun hän puhui, hänen äänensä oli matalampi ja hiljaisempi kuin ennen.
   ”Sinua siis eivät kiinnosta rekrytointitiskien hienot pukuherrat? Siisti sisätyö ja tylsän säännöllinen palkkakuitti?”
   Pudistin päätäni hitaasti. Nyt oltiin oikealla tiellä. Olin varma, että tämä mies, jos kuka, tietäisi, mistä saisin töitä.



Itsetietoisesti nyökäten mies nojautui hieman lähemmäs ja puhui entistäkin hiljempaa.
   ”Helppoa rahaa”, hän sanoi ja virnisti taas. ”Tiedän, mistä sitä saa. Minun täytyy jatkaa soittamista, mutta jää keikan jälkeen sivupihalle roikkumaan.”



Mies nousi, poimi kitaralaukkunsa vierestään ja lähti kävelemään kohti esiintymislavaa, jolla toinen artisti lopetteli vuoroaan. Ennen lavalle astumistaan mies vielä käännähti katsomaan minua ja hymyili.

***



Odotin häntä hyvissä ajoin baarin sivuseinustalla ja katselin lähestulkoon pilvetöntä taivasta. Yö oli tummunut saavuttaakseen pimeimmän hetkensä. Valo olisi seuraavana vuorossa, taivaanranta alkaisi pian toivottaa aurinkoa tervetulleeksi.



Kuulin hänen askeleensa jo kaukaa. Mies käveli minua kohti kantaen kitaralaukkua vasemmassa kädessään ja pysähtyi jonkin matkan päähän. Kuulin hymyn hänen äänestään.
   ”Jos olisi pitänyt lyödä vetoa, olisin väittänyt, että jänistät.”



Käännyin katsomaan häntä. Ehdin avata suuni, mutta toinen mies oli nopeampi ja puhui ensin.
   ”Darryll Gray”, hän esittäytyi ja nyökäytti päätään. Vastasin nyökkäykseen.
   ”Adrian de Luca”, esittäydyin itsekin ja jatkoin saman tien. ”Annoit ymmärtää, että sinulla olisi töitä tiedossa. Millaisia?”



Darryll laski kitaralaukkunsa ja istuutui laatikon päälle seinän viereen. Hän katsoi minua arvioivasti ja puhui vasta pitkän ajan kuluttua.
   ”Keskustan laidalla on eräs pieni elektroniikkaliike”, hän lopulta sanoi. ”Vähän heikot turvatoimet. Ei kameroita. Kassaa ei tyhjennetä usein. Murtohälytin löytyy, mutta minun käsittääkseni lähin vartiointiliike on vartin ajomatkan päässä.”
   ”Sinun käsittääksesi?” kysyin merkitsevästi, ja Darryll nyökkäsi.
   ”Minun vahvan, lähes varman käsitykseni mukaan. Mikäänhän ei ole täysin varmaa tässä elämässä. Vartissa ehtii vaikka mitä, mutta ei yksin… kaksi ihmistä taas… no, mitä sanot?”



Vilkaisin ympärilleni varmistaakseni, ettei ketään ollut kuulemassa. Käänsin katseeni takaisin Darrylliin ja nyökkäsin.
   ”Milloin lähdetään?”
   Darryll virnisti.
   ”Heti.”

***



Sorkkaraudan sai kiilattua ovien väliin helposti, mutta lukko oli tiukassa. Vaati sekä voimaa että taitoa löytää oikea kohta, josta vääntää, jotta ovet saisi auki.

Darryll piti ympäristöä silmällä, vilkuili puolelta toiselle ja vahti, ettei missään liikkunut ketään. Kuullessani hermostuneen jalan naputuksen asvalttia vasten muistutin itseäni siitä, ettei yö ollut koskaan yksin. Kuka tahansa saattaisi kävellä ohi.
   Yksi nopea vääntö, kiskaisu, ja ovi avautui paukahtaen. Samassa hälytysjärjestelmä alkoi ulista korviavihlovalla tavalla.
   ”Auki.”



Pujahdettuamme sisälle Darryll näytti valoa, ja minä tein parhaani hakatakseni murtohälyttimen sorkkaraudalla pirstaleiksi ja vaientaakseni ulinan. Saatuani hälyttimen näppäimet rikki pääsin käsiksi keskusyksikköön, ja pian olimme keskellä hiljaisuutta. Darryllkin oli hetken hiljaa.
   ”Et selvästi ole ensi kertaa näissä puuhissa?” hän kysyi. ”Missä olet oppinut moista?”
   ”Elämä opettaa”, vastasin hiljaa.



Ollessani itse murtamassa liikkeen kassalipasta Darryll käveli liikkeessä edestakaisin ja kartoitti taskulampun kanssa kohteita, jotka olisi helppo kantaa miehen autoon ja helppo myydä eteenpäin. Aikaa oli vähän, kumpikin meistä tiesi sen. Emme aikoneet olla täällä edes sitä viittätoista minuuttia. Viisi saisi riittää.



Keikka oli nopeasti tehty. Darryllin kaasuttaessa takakontti täyteen lastattuna pois kaupan edustalta vartiointiliikkeen autoa ei näkynyt mailla halmeilla.

***



Kynttilän liekki lepatti jälleen valottomassa asunnossa. En ollut vieläkään saanut aikaiseksi ostaa lamppuja, enkä mitään muutakaan. Tai ei se aikaan saamisesta ollut kiinni, vaan siitä, etten ollut halunnut käyttää viimeisiä rahojani huonekalujen kaltaisiin ylellisyyksiin. Tyhjään asuntoon huomionsa kiinnitti myös Darryll.
   ”Et sinä ainakaan kämpälläsi turhia pröystäile.”



Darryll tuijotteli ulos ikkunasta niskaansa hieroen ja odotti vastausta ääneen lausumattomaan kysymykseen. Annoinkin sellaisen.
   ”Olen vasta saapunut kaupunkiin.”
   Näin miehen nyökkäävän ymmärtäväisenä. Hän vaihtoi puheenaihetta luontevasti.
   ”Paljonko kassassa oli?”
   ”Äkkiseltään laskettuna kolmisen tonnia.”
   Darryll vihelsi vaikuttuneena.



Tatuoitu mies käveli lähemmäs partaansa sukien ja näytti mietteliäältä.
   ”Pidä se kolme tonnia”, mies sanoi viimein. ”Sinä tarvitset nopeampaa rahaa kuin minä. Voin myydä kamat. Siitä tienaa vähän enemmän, ehkä neljä ja puoli, mutta vaivakin on suurempi. Sopiiko se?”
   ”Kuulostaa reilulta”, vastasin ja epäröin hetken. ”Kiitos.”
   Darryll näytti hämmentyvän.
   ”Mistä sinä minua kiität?”
   ”Töistä.”



Darryll kääntyi minua kohti ja naurahti.
   ”Kiitos itsellesi”, hän sanoi. ”Hoidit oman osuutesi mallikelpoisesti. Mitä sanot, olisiko tämä yhteistyön alku? Minulla olisi mielessäni pari muutakin paikkaa.”
   Hymyilin.
   ”Sopii. Jostainhan minun on rahaa saatava.”
   ”Älä erehdy kuvittelemaan, että voisit jatkaa näin loppuelämäsi”, Darryll varoitti heti. ”Ilman mitään muuta tulonlähdettä. Minä tienaan sentään muusikkona sen verran, että saan leipää pöytään. Muut hommat hoitavat voin leivän päälle, ja voin lopettaa koska haluan.”



En katsonut Darrylliin. Hän ehkä kuvitteli minun miettivän sanojaan, mutta tosiasiassa mietin jotain aivan muuta. Sanoin ajatukseni ääneen.
   ”Et sattuisi tietämään, missä Arbor Corporationin pääkonttori nykyään sijaitsee?”
   Darryll naurahti epäuskoisena.
   ”No, no, hillitsehän itsesi”, hän sanoi virnistellen. ”Älä loukkaannu, mutta luulen, että se firma palkkaa vähän toisenlaisia --”
   ”En ole hakemassa töitä, Darryll.” Huulillani kävi hymyntapainen. ”Minun täytyy vain tavata eräs henkilö.”



Darryll siristi silmiään ja katsoi minua tutkivasti. En kuitenkaan vastannut hänen katseeseensa. Kuvitelkoon mies mitä kuvitteli, mutta hänelle en kertoisi, kenet minun piti tavata ja miksi.
   ”Business Tower”, Darryll sanoi lopulta. ”Korkein rakennus koko kaupungissa, aivan keskustassa. Uskoisin, että ylimmät neljä kerrosta ovat Arbor Corporationin käytössä.”



Nyökkäsin. Luulin muistavani rakennuksen.
   ”Kiitos, Darryll.”
   Hymy, joka eksyi kasvoilleni, oli paitsi kiitollinen, myös odottava.

***

Irviksen kommentteja:

Aika lyhyt ja mitäänsanomaton osa (jälleen). En ole voinut kauhean hyvin viime päivinä, se selittänee jotain. Osaa olen siitä huolimatta halunnut tehdä, ja olen ollut vähän turhankin perfektionisti muutaman asian suhteen (kuten Darryllin kasvojen ilmeiden...) joten siksikin tämä oli aikamoista suossa rämpimistä.

Muutama kysymys, joihin ei ole pakko vastata:

1. Huomasitteko osassa mitään vihjettä siihen, mitä Adrian on puuhaillut viime vuodet?
2. Tajusitte varmaankin, ketä Adrian on menossa tapaamaan. Onnistuuko tapaaminen ja jos onnistuu, miten kohde reagoi Adrianin näkemiseen?