1.3 Hukkuvat ei huuda

Lucyn teki mieli potkaista miestä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ei olisi kuitenkaan osunut korkokengällä taaksepäin tarpeeksi hyvin, ja mies olisi saattanut satuttaa häntä siitä hyvästä enemmän. Ja entä, jos miehellä olisi veitsi? Ase? Jos mies tappaisi hänet, jos --
   ”Uskallanko päästää irti vai alatko taas kirkua?”
   Ääni oli pehmeä, ei uhkaava. Ja Lucy tunnisti sen, vaikka se olikin matalampi, kuin hän muistikaan.

Heti Adrianin päästettyä irti Lucysta nainen asteli muutaman kiivaan askeleen kauemmas miehestä ja kääntyi sitten huutaakseen Adrianille.
   ”Mitä hittoa sinä haluat minusta?!” Lucy huusi. ”Pelotella? Saada minut pelkäämään päivästä toiseen, että joku tappaa minutkin?! Hyökkäillä kimppuuni pimeillä sivukujilla?! Mitä sinä haluat, Adrian?!”



Adrian näytti hermostuvan, vetävän syvään henkeä, ennen kuin puhui.
   ”Halusin vain puhua kanssasi”, nuori mies sanoi ja pudisti päätään. ”En pelotella sinua.”
   ”Ja sitten hyppäät takaapäin kiinni minuun ja estät minua huutamasta, niin kuin aikoisit --”
   ”Sinä et jättänyt minulle vaihtoehtoja. Tiedät hyvin, että yritin päästä puheillesi työpaikallasi. Sinä itse estit sen, en minä.”



Lucy ei katsonut Adrianiin. Nainen tiesi kyllä miehen puhuvan totta, ei sitä käynyt kiistäminen. Mutta ei hän halunnut tavata Adriania. Miksi olisi halunnut?
   ”Sille, etten antanut sinun tulla käymään toimistossani, oli syynsä.”
   Sen sanottuaan Lucy kääntyi ja lähti korkokengät kopisten kotiaan kohti.

***



Jos Lucy Riley oli kuvitellut, että kaiken sen vaivan näkemisen – tuntien varjostamisen, ylitöiden venyessä sen miettimisen, olinko sittenkin Arbor Corporationin pihalla väärään aikaan – jälkeen vain antaisin hänen kävellä pois, hän oli pahasti väärässä. Minä halusin puhua hänelle, ja minä myös puhuisin hänelle.
   ”Lucy…”



Juoksin hänet kiinni. Hänen ilmeensäkään ei värähtänyt, jalat vain kiihdyttivät tahtia, ja jouduin itsekin harppomaan hänen perässään.
   ”Emmekö me voi vain jutella?”
   ”Emme.”
   ”Viisi minuuttia?”
   ”Minä en puhu murhaajien kanssa.”



En jättänyt häntä vieläkään rauhaan. Huokaisin raskaasti.
   ”Minä en tappanut häntä, Lucy.”
   ”Etkö? Miten sopivasti sitten mahdoitkaan kadota jälkiä jättämättä koko kaupungista samana iltana, kun sait kuulla minun tajunneen kaiken?”
   ”Se on pitkä tarina.”
   ”Vai niin.”
   ”Kerron sen kyllä, kunhan --”
   ”Minä en tahdo kuulla.”



Lähestyimme uhkaavasti jonkin suuren ja näyttävän kerrostalon ala-aulaa. Tiesin, että jos päästäisin Lucyn sisälle, yritykseni puhua hänen kanssaan vesittyisi täysin. Lukitut ovet eivät päästäisi minua hänen peräänsä. Siksi tein jotain epätoivoista.



Tartuin häntä kädestä. Tiesin jo ennen ensimmäistä riuhtaisua puristavani aivan liian kovaa. Mutta minulla ei ollut vaihtoehtoja, ellen sitten halunnut päästää häntä menemään.
   ”Lucy…”
   ”Päästä minut menemään, Adrian!”
  En päästänyt.



Pyyntöni oli hiljainen ja melkein hukkui auton tööttäykseen jossain kauempana.
   ”Kuuntele, mitä aion sanoa.” Nieleskelin, tämä ei ollut helppoa kummallekaan. ”Minä en tappanut isääsi. Minä välitän sinusta enemmän, kuin tajuatkaan. Minä… minä rakastan sinua.”
   Hiljaisuus.



Hetken luulin hänen lämmeneen sanoilleni. Mutta ei. Hän ei edes katsonut minuun sanoessaan sanansa hitaasti kuin vähäjärkiselle, kylmällä ja kolealla äänellä.
   ”Päästä irti, Adrian. Jos Ray näkee ikkunasta, että pitelet minua väkisin tässä, voin luvata, ettei sinulle käy hyvin.”
   Pala kurkussani vain kasvoi. Se tuntui polttelevan.
   ”Ray?”
   ”Avopuolisoni.”
   Otteeni kirposi.



Lucyn ottaessa muutaman askelen kauemmas minusta ja kääntyessä kuulin hänen äänensä kuin jonkinlaisen kohinan läpi. Hyvä, että ylipäätään ymmärsin enää, mitä hän sanoi. Puhe Raysta, avopuolisosta, hakkasi päässäni, en kyennyt ajattelemaan muuta.
   ”Minä olen jatkanut jo elämääni”, Lucy sanoi minulle hiljaa. ”Jatka sinäkin omaasi. En halua enää nähdä sinua, Adrian, en työpaikallani, en täällä, en missään. En enää koskaan.”
   Sen sanottuaan Lucy käänsi minulle selkänsä ja käveli sisälle rakennukseen.



Jäin tuijottamaan suljettua ovea sametinsinisen tähtitaivaan ja kaupungin valosaasteen alle. Päässäni kaikuivat hänen sanansa. Sanat, jotka aiheuttivat niin suurta tuskaa, että tunsin hajoavani sisältäpäin kappaleiksi.
   ’En halua enää nähdä sinua, Adrian.’



’En enää koskaan.’

***



Oli pimeää. Läpitunkemattoman pimeää. Minulla oli kylmä. Oliko minulla edes vaatteita ylläni? En tiennyt, en nähnyt itseäni, en kyennyt tuntemaan omaa kehoani. Oli vaikea hengittää, vaikea olla, vaikea ajatella, ja minä näin hänet.



Hän seisoi aivan lähellä minua. Keimaili kuin itsetietoinen nainen ainakin. Ja hän nauroi, sellaista kylmää bisnesnaisen naurua, jollaista en ollut voinut koskaan kuvitella hänen nauravan.
   ”Voi Adrian, Adrian… kuvittelitko sinä, että se olisi toiminut?”



Tiesin sen olevan unta viimeistään sitten, kun se Arbor Corporationissa näkemäni satunnainen bisnesmies ilmestyi tyhjästä hänen vierelleen. Mutta se ei vähentänyt unen ahdistavuutta.
   ’Ray… avopuolisoni.
   Rakastettuni.
   Hän.
   Et sinä.’



Ja he suutelivat toisiaan tavalla, jolla minä en ollut koskaan suudellut Lucya.
   Ja minä huusin.
   Ja minä heräsin.
   Ja tiesin, ettei tämä uni olisi viimeinen lajiaan.

***



Aamu alkoi vähitellen valjeta Anne Arborissa, ja se toi mukanaan pieneen asuntoon kellertävän kajon, joka värjäsi samean lattian kullanhohtoiseksi. Avaamattomat kirjeet ja likaiset lautaset keittiön pöydällä näyttivät hetken melkein kauniilta aamuauringon valossa. Karun kauniilta.



Osaan huonekaluista oli ollut varaa. Yöpöytään ei. Sellaisia ylellisyyksiä voisi miettiä sitten, kun rahaa olisi tarpeeksi pariinkin seuraavan kuun vuokraan. Siihen asti yöpöydän lamppu saisi nököttää lattialla.



Ovelta kuului jyskytystä. Oli kuulunut jo pitkään. Välillä ovikello pirahti, mutta nopeasti jyskyttäjä jatkoi oven hakkaamista.
   ”Tiedän, että olet siellä!”



”Avaa ovi, saatanan mulkku!”
   Kuuntelin Darryllin uhoamista ja hillitsin haluni karjua jotain takaisin. Niin kauan, kun mies ei uhkaisi murtaa ovea, voisin maata tässä kaikessa rauhassa…
   ”Tiedät, että omistan sorkkaraudan, älä pakota minua käyttämään sitä!”
   No niin, se siitä.

”Jätä se ovi rauhaan, Darryll.”
   Ääneni oli hiljainen ja käheä, käyttämätön. Silti Darryll kuuli sen ja lopetti oven hakkaamisen.



Blondi mies näytti tavallaan helpottuneelta avatessani oven. Hän kohotti hieman kulmiaan nähdessään puolialastoman olemukseni, muttei sanonut siitä mitään.
   ”Viimein”, hän sanoi äreänä. ”Päästä minut sisään.”
   ”Miksi?”
   ”Koska haluan puhua kanssasi.”
   ”Miksi?”
   ”Koska… hemmetti, tarvitaanko sille syytä? Koska arvon herra ei ole vastannut mihinkään yhteydenottoihin melkein viikkoon, ja koska kuvittelin jo, että ilmiannat minut ja --”
   ”Kiitos vain luottamuksesta, Darryll.”
   Mies ärähti turhautuneena itsekseen ja änkesi väkisin ohitseni asuntoon.



Suljettuani oven Darryllin perässä kävelin lähemmäs miestä, joka oli pysähtynyt tupakeittiön kulmille ja kiersi nyt katseellaan sotkuista asuntoa.
   ”Mitä asiaa sinulla oikeasti oli?”
   ”Saa kai sitä nyt olla huolissaan ystävästään.”
   ”Ystävästään?” toistin. ”Eikö ennemmin rikostoveristaan?”
   ”Älä vähättele, Adrian. Oletko krapulassa?”
   ”En ole juonut.”
   Darryll huokaisi.
   ”Istu alas. Jutellaan.”



Jostain kummallisesta syystä tottelin Darryllin käskyä ja löysin itseni pian istumasta keittiön pöydän äärestä. Darryll ei kuitenkaan istuutunut, vaan tuijotti minua pistävästi keittiön työtasoon nojaten. Huomasi kai tummuneet silmänaluset ja punoittavat silmät.
   ”Milloin olet viimeksi syönyt?”
   Kysymys tuli täysin yllättäen. En silti jaksanut edes säpsähtää, kohautin vain olkiani.
   ”Eilen.”
   ”Kello on puoli kahdeksan aamulla, Adrian. Tiedän, että söit mitä luultavimmin eilen. Mihin aikaan?”
   ”Aamulla. Kai. En muista.”
   ”Et muista.” Se ei ollut kysymys, lähinnä turhautunut toteamus. ”Onko sinulla jääkaapissasi mitään ruokaa?”



Kun en vastannut heti, Darryll kääntyi ja katsoi sisälle jääkaappiin. Pian kuulin hänen tuhahtavan ja näin miehen pudistavan päätään.
   ”Tilaan sinulle pitsaa, kunhan se paikka avaa ovensa.”



Darryll istuutui viereiselle tuolille ja tutkaili minua pitkään. Väistin hänen katsettaan. Darryll puhui.
   ”Se johtuu siitä tytöstä, vai mitä?” mies kysyi. Mietin pitkään, mitä vastaisin, mutta lopulta Darryll sai osakseen haparoivan nyökkäyksen. ”Oletko puhunut hänen kanssaan?” Darryll jatkoi.
   ”Olen”, vastasin katkerana.
   ”No, miten meni?”
   ”Miltä näyttää?”



Olisin odottanut, että Darryll olisi vitsaillut jotain, sanonut asioita, joita itse piti hauskoina letkautuksina ja joiden takia olisin mitä luultavimmin heittänyt miehen ulos asunnostani. Mutta ei. Sen sijaan hän katsoi minua vakavana sanomatta mitään. Viimein hän pudisti päätään.
   ”Sinun täytyy elää, Adrian.”
   ”En ole kuollut”, mutisin ja lisäsin siihen, ”vielä.”
   Darryll kurtisti kulmiaan entistäkin vakavampana. Hän pudisti taas päätään ja sanoi seuraavat sanansa hyvin hiljaa.
   ”Lakkaa puhumasta noin, niin kuin aikoisit… tiedät kyllä, mitä tarkoitan. Maailmasi ei lopu tähän.”
   ”Ei vai?”



Tuijotin haisevaa lautaspinoa edessäni. Ääneni vapisi jatkaessani.
   ”Se nainen oli ainoa syyni lähteä Roaring Heightsista.” Nielaisin ja jatkoin. ”Ainoa syyni palata tänne. Jätin taakseni sen vähäisen elämäntapaisen, joka minulla oli, vain löytääkseni hänet ja korjatakseni kaiken. Nyt hän ei halua edes puhua kanssani ja minun elämälläni ei ole sisältöä. Ei suuntaa. Ei syytä, minkä takia jaksaisin edes pukea päälleni.”
   Darryll ei vastannut mitään. Jatkoin vielä yhdellä hiljaisella lauseella.
   ”Eihän minulla ole edes kunnon töitä.”
   ”Hemmetti, Adrian!”



Darryll oli noussut yhtäkkiä ylös ja läimäissyt kämmenensä pöytään niin, että lautaset kilahtivat ja pöydällä lojuva muki oli kaatua.
   ”Jos sinun elämälläsi ei ole tarkoitusta, niin tee jotain asialle ja hanki sellainen!” Darryll ärähti. ”Tajuat kai, ettei kukaan muu voi sinua auttaa kuin sinä itse?! Minä en voi tarjota sinulle kauniita päiviä loppuelämäksesi, eikä voi kukaan muukaan – niitä varten pitää tehdä jotain!”
   En vastannut mitään. Darryll kuului vetävän syvään henkeä.

Hän katsoi poispäin, näytti hengittävän syvään ja rauhallisesti, kuin rauhoitellen itseään. Kun hän puhui, hänen äänensä oli pehmeämpi, rauhallisempi, mutta silti päättäväinen.
   ”Haen sinut seitsemältä. Pue jotain hienompaa yllesi.”
   ”Minne olet viemässä minua?” kysyin, ja Darryll vastasi heti.
   ”Hankkimaan itsellesi elämää.”



Kun Darryll oli lähtenyt, jäin miettimään hänen sanojaan pitkäksi aikaa. Tavallaan Darryll oli oikeassa siinä, mitä oli sanonut. Siinä, että minun olisi jatkettava elämääni. Hankittava syitä, joiden vuoksi elää, ei velloa menneessä.
   Tavallaan en tiennyt, pystyisinkö siihen.



Pesin kasvoni kuusi kertaa jääkylmällä vedellä. Se helpotti. Hetkeksi.
   Niin kuin mikään, mitä tekisin, lopultakaan auttaisi minua eteenpäin.

***



”Et sitten muuta löytänyt kaapistasi? Et mitään hienompaa?”
   ”Et sinä määritellyt, kuinka hienoa. Sitä paitsi en omista edes kauluspaitoja.”
   ”Arvasin. Kiitä onneasi, että sinulla on minut. Toin sinulle jotain, toivottavasti ne sopivat yllesi.”



”Miltä tuntuu? Oletko valmis?”
   ”Paidankaulus kuristaa.”
   ”Äh, älä valita, Adrian. Mennäänkö?”



Huokaisin. Pyyhkäisin kasvojani, sormet jäivät kosteiksi.
   ”Tämä oli huono ajatus, Darryll. En… en ole valmis.”
   ”Valehtelet. Nyt jos koskaan, vai mitä?”
   ”Minä en --”
   ”Tule, mennään.”



The Twilight Lounge oli sen luokan hienostobaareja, ettei meitä olisi niin vain päästetty sisälle, ellei Darryll olisi tarjonnut portsarille melkoisia juomarahoja. Katsoin häveliäänä, kun mies lätki seteleitä naisen käteen ja pelkäsin, että pettäisin Darryllin luottamuksen. Etten kestäisi olla täällä, tai että olisi huonoa seuraa, tai jotain.



”Darryll…”
   Hissin kilahdettua alakertaan baarin puolelle mies vastasi sanoihini murahduksella. Jatkoin huokaisten.
   ”En tunne oloani erityisen kotoisaksi täällä.”
   ”Ei sinun kuulukaan. Et ole kotona. Tule, mennään hakemaan juotavaa.”



Darryll tilasi meille molemmille drinkit, siemaisi omastaan ja kohotti sitten lasia merkitsevästi.
   ”Juo. Se helpottaa.”
   Tuijotin kellertävän juoman syvyyksiä kykenemättä kuvittelemaan itseäni tilanteessa, jossa hukuttaisin suruni alkoholiin. Darryllin vaativa katse ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan.



Siispä join.

***



Oli valoa ja oli sumua ja sitten oli musiikkia ja oli strobovaloja ja oli naurua.



Oli humalaisen puolitiedoton, typerä virnistys ja hän, joka kuiski korviini rivouksia. Mitä hän haluaisi tehdä minulle, kun pääsisimme meille. Pian pääsisimmekin. Nauratti, valot tanssivat ja Svetlana hymyili.



Darryll oli jo hyvässä vauhdissa sen punapäänsä kanssa. Ei tosin läheskään niin humalassa kuin minä. Nauroin ääneen. Muistin miehen yrittäneen jossain vaiheessa estelläkin minua, mutta alkoholin polttava maku oli ollut liian houkutteleva. Siinä maistui unohdus.
   Jostain kaukaa kuului, kun joku yritti huutaa puhelimeen kaiken sen metelin yli. Vilkaisin äänen suuntaan ja tunsin, kuinka lattia keinahti.

Hän.

   Hän puhui puhelimeen, ja minä yritin puhua itselleni järkeä. 'Ei tuo ole Ray. Yksi viaton liikemies vain. Unesi tuotoksia. Mitä lie täällä tekee.'
   Mutta raivo oli sanoinkuvaamattoman voimakasta, ja yhdessä hetkessä olin työntänyt Svetlanan kauemmas.
   ”Ray!”



Liituraitapuku meni jo hyvää vauhtia hisseille. En ollut pysyä pystyssä, en saavuttanut häntä. Kokeilin kädelläni paitaani, ei asetta, eipä tietenkään, en voisi siis ampua miestä. Olin pitänyt pyssyä mukanani vain pari ensimmäistä päivää Markin, Julian ja Garyn takia. Nyt se oli jäänyt asuntooni. Ehtisinkö hakea sen?
   ”Ray… saatana…”



En ehtinyt hissiin hänen mukaansa, vaan jouduin odottamaan hissin palaamista takaisin. Kun olin päässyt katutasolle asti, liituraitapukuinen oli jo poissa. Huusin. Karjuin. Viha väritti humalan puurouttamia sanojani.
   ”Ray! Helvetin kusipää…”
   Maailma keinahti. Horjahdin. Kaaduin.



Katukivetys tummeni silmissäni. Sammalsin jotain, en tiennyt itsekään enää, mitä. Ehkä Rayn nimeä. Sen kusipään, joka oli vienyt minulta Lucyn…



Pimeys nieli minut mukanaan. Lopulta sammuin keskelle katua.

***



Kymmenen tuntia myöhemmin

”Vittu, Adrian, avaa nyt se ovi!”



Darryll pudisteli päätään. Taasko se jätkä oli lukittautunut asuntoonsa? Kuinka pitkäksi aikaa tällä kertaa? Kuukaudeksi? Darryll koputti kevyesti oveen rystysillään, ei jyskyttänyt – hänen särkevä päänsä ei olisi kestänyt sellaista ääntä.
   ”Tiedän, että sinulla on krapula ja morkkiskin varmaan”, Darryll ärähti, ”mutta ei se minun vikani ole, joten viitsisitkö päästää minut sisälle?”



”Haista pitkät sitten. En ole lapsenvahtisi.”



Samaan aikaan jossain aivan muualla

Kylmä. Kuuma. Kylmä. Jäätävän kylmä.
   Homeinen lattia haisi ja ainut valonlähteeni, pieni myrskylyhty, sattui silmiin.



Oksetti. Suussa maistui melkein kirjaimellisesti paskalle. Kohotin kättäni, jokin painoi rannetta alaspäin. Yritin kääntää kylkeäni, mutta se sama paino piteli minua paikallaan. Jokin kilisi. Nousin vaivalloisesti istuma-asentoon.



’Mitä helv…’
   Tukahdutin parkaisun. Yritin kiskoa vapaaksi kättäni, jota paksut rautakahleet pitivät kiinni läheisessä lämpöpatterissa. Se ei tietenkään onnistunut, kahleet vain kilisivät ja kiskominen sattui ranteeseen.
   ’Kuka…?’



Sydämeni hakkasi, päässä jyskytti, oksetti sekä krapulan että pelon vuoksi. Enemmän ehkä pelon. Kuka minut oli vanginnut? Miksi? Ja missä olin?
Yhden asian tiesin; tässä olisin ja pysyisin, kunnes minut päästettäisiin irti.



Jos päästettäisiin.

***

Irviksen kommentteja:

Otsikossa oleva kielioppivirhe on tiedostettu. ;)

Se oli sitten Adrian, joka piteli Lucysta kiinni edellisessä osassa! Nainen selvisi säikähdyksellä... mutta entä Adrian?
Ei kysymyksiä tällä kertaa. Tämä olikin vähän pidempi osa, ensi osa on sitten varmaan lyhyempi.

Pahoittelen muuten kahleitten tönkköyttä myös tulevassa osassa. Meinasin alkaa värkkäämään isoa kasaa poseja noita varten, että saisin noista jotenkin luonnolliset, mutta ajattelin säästää itseäni ja mennä valmisposeilla. Anteeksi.