1.4 Pimeänpelko

Myrskylyhty himmeni ja kirkastui vuoron perään. En ollut varma, johtuiko se lampussa mahdollisesti olevan öljyn loppumisesta vai jostain muusta. Ehkä seinässä olevasta halkeamasta tuuli sisälle. Ehkä se oli selitys sille, miksi minulla oli niin jäätävän kylmä. Ehkä ei.

Olin yrittänyt nykiä kättäni vapaaksi aikani. Olin yrittänyt ujuttaa sitä kahleitten läpi, etsiä heikkoa kohtaa, katkaista ketjua jopa hampaillani ja kiskoa lämpöpatteria irti seinästä. Mikään niistä yrityksistä ei ollut onnistunut, niinpä yritin nukkua pahoinvointiani pois. Se ei vain onnistunut, ei tällaisessa ympäristössä. Ei niin kauan, kun en tiennyt, miksi olin täällä ja kenen tuomana.



Niin, en tosiaan ollut nähnyt tänä aikana ketään, en kuullut kenenkään askelia. Oma liikehdintäni kyllä oli kaikunut melkein tyhjässä tilassa, kahleet olivat kilisseet kuuluvasti, mutta ketään ei ollut tullut tänne. En ollut myöskään vaivautunut huhuilemaan ketään – en ollut varma, halusinko tavata vangitsijani. Toisaalta taas pelkäsin vielä enemmän sitä, että minut oli vain tuotu tänne ja jätetty kiinni lämpöpatteriin, kuolemaan yksin, päätymään rottien syötäväksi… ajatus siitä sai minut värähtämään pelosta.



Yhtäkkiä, aivan keskeltä hiljaisuutta, oman hengitykseni raskasta, pelon värittämää rohinaa, kuulin ääntä. Askelia. Kuulosti siltä, että joku kiipesi portaita ylös tai alas. Joku puhui, joku toinen naurahti.



Nousin hitaasti istuma-asentoon, varoen vaistomaisesti kilisyttämästä kahleita, vaikka uskoinkin, että he olivat muutenkin tulossa tänne. En tiennyt, olisiko se hyvä vai huono asia. En osannut päättää.
   Ovelta kuului askelten ääntä, he pysähtyivät. Oveen tartuttiin ja se liukui auki. Nähdessäni sisälle astuvan kaksikon tunnistin heidät heti.



”No mutta, mitäpä meillä onkaan täällä…”
   He olivat ne kaksi tyyppiä, jotka olivat yrittäneet ryöstää minut ensimmäisenä iltanani täällä. Pudistin päätäni epäuskoisena, näinkö pitkälle nuo kaksi nuorta olivat valmiita menemään saadakseen rahaa? Yrittivätkö he kenties kostaa nöyryytyksensä minulle?
   Nahkatakkinen naurahti.
   ”Eipä sitä nyt ollakaan niin kovaa jätkää”, hän sanoi ja asteli lähemmäs.



Nuori mies kyyristyi eteeni, juuri sopivan välimatkan päähän, jotten yltäisi lyömään tai muutenkaan vahingoittamaan häntä. Tokkopa siitä hyötyä olisi ollutkaan, miehiä kun oli kaksi ja minut oli kahlittu patteriin. Nahkatakkinen hymyili leveästi puhuessaan.
   ”Missä on pyssysi?” hän kysyi ivalliseen sävyyn. ”Eikö missään? Kumma juttu, miten sitä tuleekin yhtäkkiä niin heikoksi, kun ei ole mitään kättä pidempää…”



Raivo varmasti paistoi silmistäni, avoin viha, joka aiheutui vain ja ainoastaan pelosta ja epäoikeudenmukaisuuden tunteesta. Mitä pahaa minä olin tuolle tyypille tehnyt? Puolustanut itseäni hänen uhatessa minua puukolla?
   ”Päästä minut irti”, sanoin miehelle painokkaasti kosteuden ja krapulan käheyttämällä äänellä. ”Tai murskaan kallosi.”



Nahkatakkinen naurahti kaksi kertaa siilitukkaisenkin hymähdellessä taustalla. Huomasin lähelleni kyyristyneen ottavan puoli askelta taaksepäin ikään kuin varmuuden vuoksi, ennen kuin hän puhui päätään pudistellen.
   ”Miten ajattelit tehdä sen? Telekineettisillä voimilla, kenties?” Hymy nahkatakkisen kasvoilla vain leveni hänen puhuessaan takanaan odottavalle kumppanilleen. ”Mennään, Nigel. Herra de Luca varmasti nauttii yksinäisyydestä.”



Nahkatakkinen kääntyi, ja Nigeliksi nimitettykin marssi ulos ovesta. Riuhdoin itseäni irti lämpöpatterista, yritin juosta heidän peräänsä, mutta ketju ei antanut myöten.
   ”Ette mene minnekään, helvetin… te ette voi jättää minua tänne!” karjuin heille, mutta he eivät olleet kuulevinaankaan huutojani, vaan paiskasivat liukuoven perässään kiinni.
   ”Tulkaa takaisin!” yritin vielä karjaista askelten etääntyessä portaisiin.



Jäin niille sijoilleni, polvilleni kosteaa lattiaa vasten ja tasasin hengitystäni. Mikä miesten motiivi oikein oli? Kostaa se, että he olivat joutuneet juoksemaan minua karkuun niillä sivukujilla? Ihan sekaisinko nuo olivat?! Karjaisin ääneen ärtymystäni ja riuhtaisin kättäni eteenpäin, kahleitten reuna iskeytyi kipeästi ranneluihin ja sai minut vetämään terävästi henkeä kivun vuoksi.
   Olin peloissani. Hyvin peloissani. Pelkäsin jääväni tänne loppuiäkseni… hyvin lyhyeksi loppuiäkseni, kuolemaan nääntymykseen.
   Mutta eiväthän he minua voisi tänne jättää?



Eiväthän?

***



Tunnit kuluivat, tai niin ainakin oletin asian olevan, eihän minulla ollut kelloa. Niiden tuntien aikana mitään ääntä ei kuulunut mistään, ei askelia, ei puhetta. Vain kahleiden kilinä aina silloin tällöin vaihtaessani asentoa, hermostuneet huokaukseni, oma piinaavan kiivas hengitykseni.



Yhtäkkiä kuulin jälleen ääntä huoneen ulkopuolelta. Kahden tai useamman ihmisen askeleet. Huuliltani karkasi helpotuksen huokaus, vaikkei minkään kääntyminen paremmaksi ollut todellakaan varmaa tai edes todennäköistä. Silti uskalsin toivoa, että tulijat olisivat jotkut, jotka vapauttaisivat minut.
   Kun ovi aukesi, en kyennyt muuhun kuin tuijottamaan.



Katseeni kulki liian korkeista koroista ja vihreistä tennistossuista ylöspäin. Toisella liikaa meikkiä, mustat hiukset ja pisamainen naama, toisella siniset silmät ja äkäinen, silti vahingoniloinen katse. Tunnistin heidätkin välittömästi.
   ”Hei taas, poju. Pitkästä aikaa.”



Julia Jackson seisoi Mark Mitchellin vieressä ja katsoi minua pää kallellaan. Mark puolestaan virnisti avoimesti näyttäen kovin ilahtuneelta jälleennäkemisestä. Minä en sitä ollut, en yhtään, olivathan nuo kaksi ihmistä ne, joiden oli yhteistyössä Gary Mitchellin kanssa pitänyt päästää minut päiviltäni jo neljä vuotta sitten.
   ”Näyttää siltä, että Nigel ja Sean tekivät työnsä paremmin kuin hyvin”, Mark totesi virne yhä kasvoillaan. ”Pitääkin antaa pojille palkankorotus.”



He tulivat aivan lähelle minua, kuitenkin niin kauas, etten olisi ylettynyt koskettamaan heitä, vaikka olisin yrittänyt. Julia kumartui alas ja katsoi minua arvioiden, lopulta hymähtäen.
   ”Raukka pelkää. Näen sen.”
   Käteni puristuivat hetkeksi nyrkkiin, yritin olla näyttämättä sitä, että todella pelkäsin henkeni puolesta.
   ”Kovis”, Mark kuului tuhahtavan huvittuneena. ”Mennäänpä asiaan, niin ei tarvitse tuhlata kenenkään aikaa loputtomuuksiin asti.”



Julia kallisti päätään yhä enemmän, naisen katse muuttui melkein sääliväksi. Huvittuneen sääliväksi.
   ”Murtosarja Anne Arborissa”, nainen sanoi lehtiä siteeraten ja hymähti. ”Pojusta on tullut oikein pikkurikollinen. Kerrohan minulle, mitkä ovatkaan tavoitteesi?”
   En vastannut mitään, en kiusallanikaan. En aikonut sanoa kaksikolle sanaakaan. Kuolisin mieluummin vaienneena kuin sen ilon antaneena, että pelko olisi saanut minut alentumaan keskustelutasolle heidän kanssaan.
   ”Me tiedämme jo monta asiaa”, Julia jatkoi. ”Sen, että jäljet viittaavat useampaan kuin yhteen tekijään. Sen, että oltuasi aikasi Russellin oppipoikana pakenit meitä Roaring Heightsiin ja hioit vähän taitojasi taskuvarkaana ja murtomiehenä. Meidän ei tarvitse tietää muuta, me emme ole tyhmiä. Tajuamme kyllä, mitä ajat takaa. Kerrohan siis vähän lisää suunnitelmistasi.”
   Ei vastausta.
   ”Anna minun, Julia”, Mark sanoi, ja Julia vetäytyi sivummalle.



Oli Markin vuoro kumartua puoleeni. Miehen ääni ei ollut lainkaan niin ivallisen pehmeä kuin Julian, vaan se oli äreä, suorastaan vihainen. Kuitenkin peitetty kevyen hymyntapaisen taakse.
   ”Jospa emme nyt olisi lainkaan lapsellisia”, Mark sanoi. ”Sinä olet siinä, patteriin kahlittuna, aseettomana, meidän armoillamme. Voisimme helposti päästää sinut päiviltäsi, eikä kukaan saisi koskaan tietää. Mitä kuvittelet hyötyväsi siitä, ettet puhu meille mitään? Toimimalla näin varmistat vain oman kuolemasi, et mitään muuta. Joten ole hyvä ja vastaa kysymykseeni; oletko tullut tänne perustamaan uutta järjestöä? Kilpailemaan kanssamme?”



Vastasin Markin katseeseen sanomatta ääneen mitään. Pääni kävi läpi Markin ja Julian sanoja kiivaaseen tahtiin. Palkankorotus Seanille ja Nigelille… mitkä ovat tavoitteesi? Oletko tullut kilpailemaan kanssamme? Näytti vahvasti siltä, että Julia ja Mark pyörittivät kaupungissa omaa rikollisliigaansa ja kuvittelivat nyt minun yrittävän samaa. No, antoi heidän olla siinä uskossa. Kenties se koituisi vielä edukseni.
   Mutta eikö heitä ollut ollut kolme? Missä oli Gary Mitchell?
   ”Kyllä tai ei riittää varsin hyvin”, Mark sanoi nyt painokkaasti, ja minä vastasin käskyyn kysymyksellä. Pelaisin aikaa.
   ”Missä on veljesi?”
   Jo siinä vaiheessa, kun näin vihan leimahtavan sinisissä silmissä, tiesin osuneeni arkaan paikkaan.



Mark riuhtaisi minut lattialle patterin vierestä, niin kauas kuin ketju vain antoi myöten, ja painoi kätensä kaulalleni. Haukoin henkeäni, yritin kammeta Markin pois päältäni siinä onnistumatta. Mies huusi minulle täyttä kurkkua.
   ”Minun veljeni asiat eivät kuulu sinulle mitenkään!”
   ”Mark, päästä irti hänestä”, Julia kuului sanovan kyllästyneellä äänellä.
   ”En!”
   ”Päästä irti, minä sanoin. Tarvitsemme häntä vielä.”
   Mark irrotti otteensa vastahakoisesti.



Jäätyäni lattialle haukkomaan henkeä Mark katsoi minua ylimieliseen sävyyn yläpuoleltani.
   ”Voisin ampua sinut”, mies mutisi. ”Maalata vanhan tehtaan seiniä pääsi sisällöllä. Tai ehkä ammunkin ensin jonnekin muualle? Jalkaan? Käteen? Munille? Vuorotellen niihin kaikkiin?”
   ”Lopeta, Mark.”
   ”Mutta kultaseni, minähän vain suostuttelen häntä.”
   Julia huokaisi ärtyneenä. Hän puhui minulle.
   ”Tarvitsemme sinulta vain yhden asian”, Julia sanoi. ”Tarkkaan ottaen lupauksen siitä, ettet sotkeudu meidän asioihimme, et lähde haastamaan riitaa kanssamme tässä kaupungissa etkä myöskään rupea vasikoimaan. Ja jotain sanojesi vakuudeksi… tiedäthän, jotain tärkeää… onko sinulla tyttöystävää? Hänen henkensä, hänen nimensä ja osoitteensa, kävisivät takuuksi vallan mainiosti, eikä se varmasti ole ongelma, jos olet rehellinen. Sen jälkeen päästämme sinut menemään.”



Nousin kyyryyn yhä hengästyneenä, vilkuilin kumpaakin kaksikosta vihaisena. Puhe tyttöystävän hengen antamisesta vakuudeksi sai minut ajattelemaan Lucya, ja se sai minut suuttumaan. Loppujenlopuksihan oli näiden ihmisten syytä, että Lucy kuvitteli minun olevan murhaaja. Kaikki paha oli näiden ihmisten syytä. Aivan kaikki.
   Siksipä pudistin päätäni hiljaa ja sylkäisin Markin jalkojen juureen.



Julia naksautti kieltään paheksuvasti, Mark taas pudisteli päätään.
   ”Idiootti”, mies tuhahti, ja nainen nyökkäsi.
   ”No, jos hän ei ole yhteistyöhaluinen, voimme kyllä varmistaa päämäärämme muutenkin”, Julia sanoi ja hymyili. ”Julmaa, raakaa ja tavallaan traagistakin, mutta et jätä meille vaihtoehtoja.”



Käänsin katseeni pois. Yritin olla näyttämättä pelkoani ja sulkematta silmiäni. Sydämeni hakkasi tuhatta ja sataa, odotin, että kuulisin aseen varmistimen naksahtavan… odotin kuolemaa. Mutta ei, en antaisi sen tapahtua, en näin helposti.
   Koko ajan olin ajatellut, etten alentuisi pelkäämään enkä pyytäisi heiltä mitään, mutta tuntui epäreilulta kuolla siksi, että he luulivat minun kilpailevan heidän kanssaan. Niinpä avasin suuni ehdottaakseni hätäistä neuvottelua, mutta juuri sillä hetkellä myrskylyhty sammui ja tuli pimeää.



Kesti hetken, että silmäni tottuivat pimeyteen. Jonkin ajan kuluttua erotin Markin ja Julian kasvot pimeydessä.
   ”Nauti nääntymiskuolemasta, poju”, Julia sanoi kylmällä äänellä. ”Me emme enää palaa.”
   Kaksikko kääntyi kohti ovea.



Sydämeni hakkasi vieläkin kovempaa. Tunsin ruumiini vavahtavan, auoin suutani kykenemättä sanomaan mitään. Vasta, kun Mark oli jo oven ulkopuolella ja Julia kurotti kättään sulkeakseen oven, onnistuin huutamaan vastalauseeni.
   ”Ei!” parkaisin niin kovaa, kuin kykenin saaden seinät toistamaan sitä yhtä ainutta sanaa. ”Me voimme neuvotella tästä!”



”Älkää jättäkö minua tänne!”



”Älkää…”
   Kun tajusin, ettei askelten ääniä, puhetta tai yhtään mitään muutakaan enää kuulunut, ääneni särkyi.

***



Vesi tippui huoneen seinustalle levinneeseen lammikkoon. Ääni oli tehdä minut hulluksi.



Veden lisäksi tuijottelin vasemman käden sormiani ja vääntelin niitä ajankuluksi. Mitäpä muuta sitä tekisikään kuolemaa odottaessa. Oli jo nälkä, janokin. Tämä päättyisi pian, ehkä muutamassa päivässä.
   Yskin. Kurkkuun sattui. Olin väsynyt huutamaan, olin jaksanut tehdä sitä aikani, varmaan muutaman tunnin. Lopulta olin tajunnut, ettei kukaan kuulisi minua kuitenkaan. Mark ja Julia olivat varmasti pitäneet huolen siitä, etteivät loputtomatkaan avunhuudot tuottaisi mitään tulosta.

Ehkä eniten olisin toivonut, että loppu olisi tullut nopeammin. Etten olisi joutunut kärsimään, että olisin saanut jättää tämän maailman kuten Dominick – mies, jota olin kauan sitten ihaillut. Että Mark olisi ampunut minut, etten olisi joutunut kokemaan tunnetta siitä, miten elämä virtaa hitaasti pois kehosta ja nälkä ja jano ajavat hulluuden partaalle. Parhaassa tapauksessa alkaisin hallusinoimaan. Tekisikö se asiat paremmiksi vai pahemmiksi? Hetken kuvittelin kuulevani veden tippumisen lisäksi kimeää ääntä. Piippausta. Joko se nyt alkoi?



Mutta hetkinen… minä en kuvitellut. Minä en ollut tarkistanut taskujani herättyäni täällä. En ollut tullut edes ajatelleeksi, että minulla saattoi sittenkin olla jotain mukanani…
   Nousin haparoiden istumaan ja työnsin käteni housujeni taskuun.



Puhelin piippasi uudestaan. Akku oli loppumaisillaan, merkkiääni kertoi sen, mutta se riittäisi tähän. Miksen ollut heti tajunnut, että minulla oli puhelin mukana? Olisin voinut soittaa… nyt avunpyyntöni oli laskettava viestin varaan. Viestin ja Darryllin ja sen, että Markin puhe ”vanhasta tehtaasta” auttaisi miestä minun jäljittämisessäni.
   ’Olen jossain vanhassa tehtaassa, tarvitsen apuasi…’ Yritin lyhentää kaiken tarvittavan muutamaan lauseeseen pelätessäni akun loppumista. Tässä viestissä olisi kaikki toivoni… sydän hakaten lähetin viestin matkaan. Tai yritin.



’Viestin toimitus epäonnistui.’
   Ei kuuluvuutta. Ei kenttää. Ei verkkoyhteyttä.
   Tietenkin Mark ja Julia olivat varmistaneet tämänkin. Eivät he olisi jättäneet minulle tällaista mahdollisuutta. Eivät he olleet idiootteja.



Puhelin lensi pitkälle huoneen toiseen päähän. Osui seinään, putosi lattialle, jotain räsähti. Sillä ei kuitenkaan ollut mitään merkitystä. Laite oli täysin hyödytön, se oli vain valanut minuun turhaa toivoa.



’En pääse täältä pois. Kuolen tänne. Hitaasti, mutta varmasti.’ Ne olivat ainoat päässäni kiertävät ajatukset sillä hetkellä. Olivat niin kauan, kunnes aloin kuulla omituista ääntä.



Puhelin soi.

***

Irviksen kommentteja:

Hm. Osan alku oli kieroa hämäystä. :D

En nyt osaa sanoa tästä kummoisempia, osastahan piti tulla pidempi, mutta seuraava luonteva loppu olisi mennyt jo niin pitkälle, että ajattelin jättää tähän.
Muutama kysymys, joihin ei ole pakko vastata:

1. Miksi Adrianin puhelin soi? Kuka soittaa? Onko soimisesta mitään hyötyä Adrianille?
2. Mark suuttui Adrianin kysyessä Garysta. Miksi?
3. Millaiset välit Markilla ja Julialla on nykyään?