1.5 Olkoon vaikka yö

Metallin kilinä, patterin kolahdukset ketjun iskiessä sen kylkeen kerta toisensa perään, omat terävät hengenvetoni kivun viiltäessä rannetta – puhelimen pirinä. Ne äänet täyttivät ennen niin hiljaisen tilan nyt kokonaan.

Kamppailin ketjun kanssa, yritin päästä eteenpäin, askeleeni liukuivat taaksepäin kostealla laattalattialla. Kiskaisin kättäni ties kuinka monennen kerran, kurotin toista kättä, yritin yltää huoneen toiselle laidalle heittämääni puhelimeen tietäen, etten siinä voisi mitenkään onnistua.



”Vittu!”
   Epätoivon karjaisuni halkoi kaikuvaa tilaa ja ylitti puhelimen kimeän äänen. Tämä ei voisi päättyä näin, ei nyt, kun olin niin lähellä… mutta silti liian kaukana. Ketju ei antanut myöten.



Kun puhelin lopulta piippasi akun loppumisen merkiksi katkaisten soittoäänen ja näyttö pimeni lopullisesti, olin valmis jättämään kaiken toivoni.



Samaan aikaan toisella puolen kaupunkia Darryll Gray pudisteli päätään epäuskoisena puhelintaan tuijottaen. Soittoyritys oli päättynyt varatun linjan merkkiääneen, uusi yritys oli kertonut Adrianin puhelimen olevan suljettu. Mitä se jätkä oikein pelleili? Oliko mies ollut tosissaan viestinsä kanssa? Ja miksei hän enää vastannut puhelimeen? Yhä päätään pudistellen mies valitsi numeron soittaakseen jollekulle toiselle.



Pieni varmistus, vain turvaverkko alle kaiken varalta… nopeasti Darryll oli selittänyt kaiken vähäisen tarvittavan Roselle. Ja Rose ymmärsi, Rose tajusi. Tiesi, ettei Darryll halunnut sotkea poliiseja tähän tai olla muutenkaan virkavallan kanssa tekemisissä. Ei välttämättä, jollei ihan pakko olisi.
   ”Jos minusta ei kuulu mitään tunnin sisällä, soita kytät perääni.”
   Niihin sanoihin mies päätti puhelun ja lähti kotoaan. Vanha tehdas. Niitä ei olisi Anne Arborissa montaa…

***



Tuntien kuluessa, istuessa yksin keskellä pimeyttä vailla toivoa, vailla mitään merkkiä paremmasta sitä miettii mitä epätoivoisimpia ratkaisuja tilanteeseensa. Viimeisin mietteeni oli se, kykenisinkö syömään oman käteni tai ainakin puremaan sen katki vapautuakseni. Siihen en rupeaisi ihan heti, en, ennen kuin hiipivä hulluus tulisi kestämättömäksi ja kuolema vääjäämättömän lähelle.



En luovuttanut. Yritin keksiä jonkin ratkaisun. Jossain vaiheessa tulin ajatelleeksi, oliko puhelimeni mahdollisesti yrittänyt lähettää tekstiviestini uudelleen sinä hetkenä, jona se oli lojunut toisella puolella huonetta paremman kuuluvuuden alueella. Jos Darryll oli saanut viestini? Jos hän osaisi hakea apua? Jos hän löytäisi minut?



Kun aika kului madellen yhä vain eteenpäin, vakuutuin siitä, että olin ollut väärässä. Darryll ei ollut tulossa. Kukaan ei ollut tulossa. Voisin yhtä hyvin alkaa järsiä kättäni, jos haluaisin selvitä hengissä…
   Yhtäkkiä kuulin jotain.



Ääntä jostain yläpuoleltani. Vaimeita tömähdyksiä, kuin askelia, mutta ne olivat niin kaukana, etten voinut olla täysin varma kävelijän tarkasta sijainnista. Joku kuului huutavan jotain, mutta ääni oli vaimea... taas lisää askelia, nyt ne tulivat lähemmäs ja kävelijä huusi taas…
   ”… Adrian?”



”Darryll…”
   Ääneni oli käheä enkä ollut saada aluksi kunnon ääntä aikaiseksi, mutta pian kykenin karjumaan hänen nimeään silkalla tahdonvoimalla niin kovaa, että se varmasti kuuluisi useammankin kerroksen ylöspäin.
   ”Darryll! Olen täällä!”
   Askelet kiihtyivät juokseviksi. Jossain vaiheessa ne pysähtyivät. Miksi? En voinut olla hiljaa.
   ”Darryll?!”
   ”Odota hetki!”



Darryll ei ollut typerä, ei myöskään itsetuhoinen. Hän tiesi, että kuka ikinä olikaan Adrianin kaapannut tehtaalle, hän tuskin ilahtuisi Darryllin näkemisestä, jos olisi paikalla. Ja sitä, oliko se joku paikalla vai ei, hän ei voinut tietää. Adrian tuskin voisi häntä ääneen varoittaa.



Siksipä olisi tärkeää hankkia jotain kättä pidempää. Ihan vain itsepuolustukseksi.



Tuijotin ovea, odotin Darryllia sydän takoen. Tässä olisi pelastukseni. Voi hemmetti, tässä olisi oikeasti pelastukseni… melkein nauratti, hermostunut korahdus karkasi huuliltani. Askeleet lähestyivät, kapusivat portaita… ovi kiskaistiin auki.



Darryll pälyili ympärilleen astuessaan sisään, oli hetken vähällä kohottaa kirvestä pitelevän kätensä, mutta laski sen sitten alas ja käänsi katseensa minuun. Hänen kulmansa kurtistuivat, mies oli sanomaisillaan jotain, mutta ehdin ennen häntä.
   ”Darryll”, huokaisin helpottuneena. ”Voisin juuri nyt pussata sinua, mutta en tiedä, uskallanko – mihin hittoon tarvitset kirvestä?”
   ”Esimerkiksi siihen, että saan sinut vapaaksi”, mies sanoi ja katsoi paljonpuhuvasti ketjua, joka piteli minua patterissa kiinni.



Päästyään lähemmäs Darryll kyyristyi viereeni ja tutki kahleita katseellaan. Hänen äänensä oli mietteliäs.
   ”Meillä on hieman kiire”, mies sanoi. ”Kuka tämän tekikään, en halua tietää sitä juuri nyt, mutta hän voi palata milloin vain --”
   ”He sanoivat, etteivät palaa”, keskeytin Darryllin katkerana. ”He halusivat minun kuolevan tänne.”
   ”Ja kuka käski luottaa niihin sanoihin? En minä ainakaan luottaisi tyyppeihin, jotka kahlitsevat minut kiinni patteriin.” Mies otti tukevamman otteen kirveestä. ”Laske ranteesi alas ja pidä käsi paikoillaan.”
   ”Mitä?!” parkaisin Darryllille. ”Miksi ranne?! Mitä aiot tehdä?”
   ”Rauhoitu, Adrian, tämä toimi Titanicissa, joten --”
   ”Mitä aiot tehdä?!” toistin, ja Darryll puuskahti hermostuneena.
   ”Lyön lukon rikki ranteesi vierestä, en muuta.”



Darryll katsoi minuun kulmat yhä syvemmässä kurtussa ja nyökkäsi kohti kättäni.
   ”Ranne alas”, mies komensi, ja minä pudistin päätäni.
   ”Etkö voi vain lyödä sitä ketjua rikki, tässä kaupungissa on ainakin kolme lukkoseppää --”
   ”Ja samalla herättäisimme vähän huomiota kävellessämme kaupungilla puolikkaat kahleet sinun kädessäsi? Kenties lukkoseppäkin juoruaisi tästä vähän eteenpäin ja hyvällä tuurilla tarina tavoittaisi sinut mahdollisesti kuolemaan jättäneet vangitsijat ja kertoisi heille, että selvisit? Jos he eivät palaa, Adrian, antaa heidän kuvitella, että menehdyit, ja sen kuvitelman saamme aikaan olemalla sotkematta tähän ketään. Mahdollisimman harva saa koskaan tietää tästä. Joten ranne alas, luota minuun. Hoidan homman kyllä, otan varren sijaan kiinni suoraan terästä, en voi lyödä ohi.”



En katsonut Darrylliin. Sen sijaan tuijotin seinää ja laskin kahlitun käteni hitaasti lattiaa vasten. Puristin silmäni kiinni.
   ”Anna mennä.”



Kuulin Darryllin liikehtivän. Hän otti kiinni kädestäni, varmisti, että pitäisin sen täysin liikkumatta. Lyhyt hiljaisuus, kolahdus… ja tuskanhuuto.

***



Kahvinkeitin korahteli tasaiseen tahtiin. Vahvan kahvin tuoksu täytti asunnon hiljalleen ja sai minut nuuhkaisemaan ilmaa hitaasti sieraimiini, huokaisemaan syvään. Lorina kertoi, että juomaa kaadettiin kuppeihin, tuoksu tuli yhä lähemmäs.



”Kun et kerran polta… tarjoaisin muuten hermosauhut.”
   Lausuessaan hiljaiset sanansa Darryll laski höyryävät kahvikupit alas ja tavoitteli katsettani. En vastannut siihen. Mies käsitti välttelyni väärin.
   ”Anteeksi kädestäsi”, hän murahti miljoonannen kerran, ja minä vastasin samalla tavalla kuin miljoona kertaa aiemminkin.
   ”Ei se mitään. Ilman sinua olisin siellä vieläkin, pian kuolleena.”
   ”Oletko varma, ettei sitä kuitenkin tarvitsisi tikata?”
   ”Ei tarvitse, Darryll. Sanoit itsekin, ettei tähän kannata sotkea ketään.”



Darryll istui alas, siemaisi kahviaan ja katsoi minua vaativasti. Kun en sanonut hetkeen mitään, mies avasi suunsa.
   ”Mistä siinä oli kyse?”
   Puristin rannettani, kättä vihloi ja poltteli.
   ”Pari vanhaa tuttua”, mutisin Darryllille. ”Oletko varma, että haluat kuulla?”
   Darryll nyökkäsi. Huokaisten painoin pääni alas ja aloitin tarinani. Kerroin hänelle kaiken. Alkaen siitä, miten Gary ja Mark Mitchell olivat hyökänneet minun ja isoäitini kotiin ollessani alaikäinen. Miten heidän johtajansa, Dominick Russell, oli ottanut minut huostaansa ja kertonut tarinoita suvustani. Miten vain vähän sen jälkeen he olivat tappaneet tyttöystäväni isän saadakseen rahat oman rikollisjärjestönsä perustamiseksi, miten he olivat ampuneet Dominickin silmieni edessä ja yrittäneet viedä minunkin henkeni – miten olin paennut ikkunasta ja karannut Roaring Heightsiin. Miten he kuvittelivat nyt, että minulla oli muitakin bisneksiä kuin satunnaiset asuntomurrot Darryllin kanssa. Miten he halusivat minut pois tieltään. Ja kaiken sen ajan Darryll oli vaiti, ei sanonut sanaakaan eikä millään tavalla näyttänyt minulle, mitä ajatteli.



Kun olin viimein päättänyt tarinani, Darryll nousi ylös. Hän oli pitkään hiljaa ja hieroi niskaansa mietteliäänä. Puhuessaan hänen äänensä oli kuitenkin selkeä, rauhallinen – päättäväinen.
   ”Sanoit, että heillä on rikollisjärjestö”, Darryll totesi. ”Ja että he kuvittelevat sinun perustaneen omasi. Mikset ole tehnyt niin?”
   Kesti kauan, että sain sanottua jotain. Sittenkin vain yhden sanan.
   ”Mitä?”
   ”No, eikö se olisi ollut luontevaa? Vähintäänkin viisasta? Ajattele…”



Darryll kääntyi ja levitti kätensä kohottaen niitä hitaasti ilmaan, kuin B-luokan fantasiaelokuvien pahis, joka nostattaa liekkejä tuhkasta. Hänen huulilleen levisi kevyt virnistys.
   ”Tarvitset töitä”, hän sanoi. ”Toimeentulon. Minä taas olen köyhä muusikko, joka ei saa levytyssopimusta aikaan covereita soittamalla. Ja jos he menestyvät, miksemme mekin?”
   ”Darryll --”
   ”Eikö se olisi siistiä?”
   ”Darryll, vankilaan tai ammutuksi joutuminen ei ole siistiä.”
   Darryll nauroi.
   ”Adrian, Adrian”, hän toisteli ja pudisti päätään hymyillen. ”Jutun juju onkin välttää vankilaan tai ammutuksi joutuminen. Vähän niin kuin se järjestön perustanut sukulaisesi, eikö?”
   ”Se ei ole niin helppoa!” huudahdin, mutta Darryll ei luovuttanut.



”Se on juuri niin hiton helppoa.”
   Mies kumartui aivan lähelle minua virnistäen ja vaientaen ääntään matalaksi kuiskaukseksi.
   ”Kuvitteletko kaappaajiesi olevan paljonkin sinua fiksumpia?” hän kysyi hiljaa ja kallisti sitten päätään työntäen kasvojaan yhä lähemmäs minua. ”Pelkäätkö?”
   Sykkeeni kiihtyi.



”En helvetissä.”
   Ne kaksi sanaa olivat ehkä itsevarmimmat koskaan sanomani. Ja ne saivat Darryllin hymyilemään.
   ”Mitä siis odotamme?” hän sanoi ja nousi jaloilleen.



Mies istuutui nojatuolille ja nojasi taaksepäin haaveileva katse silmissään. Minä puolestani mietin Darryllin sanoja. Ehkä voisin tarttua tilaisuuteen, lähteä isompiin bisneksiin Darryllin kanssa… ainakin siihen asti, että saisin näytettyä Julialle ja Mitchellin veljeksille, kenen nenille ei kannattanut hyppiä… ajatus siitä sai minutkin sulamaan hymyyn.
   Mutta ei. Hymy katosi kasvoiltani tajutessani, etteivät asiat todellakaan olisi aivan niin helppoja kuin Darryll kuvitteli.
   ”Mistä repäisemme rahaa? Liittolaisia? Miten --” Vaikenin Darryllin kohottaessa kätensä hiljentääkseen minut.
   ”Tiedän, mistä aloitamme”, mies sanoi. ”Ja tiedän, mistä löydämme molempia ainakin ensi alkuun. Arvon johtaja voi siis olla huoleti ja nukkua yön yli. Tule luokseni huomenna kolmelta, menemme tapaamaan erästä tyyppiä.”



Tuijotin Darryllia osaamatta ensin sanoa mitään.
   ”Arvon johtaja?” toistin lopulta, ja Darryll käänsi katseensa minuun hymyillen.
   ”Yhdessä minun kanssani", hän totesi. "Etkö se ollut sinä, jolla oli kana kynittävänä heidän kanssaan?”

***



Samaan aikaan…



… kaupungin toisella laidalla…

”Ei voi olla! Miten niin kahleet palasina patterissa ja de Luca ei missään?!”
   ”Mene itse katsomaan, jos et puhetta usko!”
   ”Luotan kyllä näkökykyysi, Mark, mutta miten?! Ei se poju mikään Houdini saati Teräsmies tai MacGyver sentään ole! Ja meidän piti... voi hemmetti, meidän piti vain pelotella häntä, hän olisi varmasti suostunut lupaukseensa oltuaan hetken täällä yksin...”
   ”Älä suutu, rakkaani, mutta nurkassa oli lasinpaloja… näyttivät vähän kännykän näytön palasilta… ja kirves, tehtaan oma palokirves. Hän on hälyttänyt apua ja joku on auttanut häntä.”
   ”Kännykkä?! Voi hyvä helvetti, Mark…!”



”Ei se minun vikani ole, jos Sean ja Nigel eivät osaa hommiaan!”
   ”Sinä heidät palkkasit, en minä! Ja ehdotit vielä palkankorotusta!”
   ”Vitustako minä olisin voinut tietää, että tässä käy näin!”



Julia veti syvään henkeä yrittäen rauhoittua. Mark teki saman ja kysyi jotain rauhallisemmalla äänellä.
   ”Mitä teemme nyt?”
   ”Odotamme.”
   ”Odotamme? Miksi? Voisimme vain --”
   ”Me emme tapa sitä poikaa, Mark, emme vielä. Haluan nähdä, miten pitkälle hän vielä tämän jälkeen menee… hitto, olisipa Gary täällä.”



Markin sisuksissa kuohahti. Mies kohotti päänsä saman tien ja mulkaisi Juliaa vihaisena.
   ”Gary ei ole täällä”, hän sihahti. ”Enkä usko, että hän enää palaa. Unohditko jo, millainen sähläri se mies oli?”
   ”Älä viitsi, Mark, en ole typerä. Te riitelitte ikuisuuden ennen sitä. Se olit sinä, joka hoiti hänet vankilaan, tajusin sen jo silloin ja sinä tiedät sen.”



Julia käänsi selkänsä miesystävälleen. Mark puolestaan kääntyi kohti seinää ja löi nyrkkinsä koviin tiiliin irvistäen tuskasta, raskaasti kiroten.

***



Suihku. Miten saattoi niin pieni ja yksinkertainen modernin elämän itsestäänselvyys tuntua niin tolkuttoman hyvältä? Lähes tulikuuman, höyryävän veden valuessa selkääni pitkin yritin pyyhkiä mielestäni kaiken ja olla hetken rento.



Väsytti aivan tolkuttomasti, vaikkei kello ollut vielä kahdeksaakaan. Olin aikeissa mennä aikaisin nukkumaan ollakseni seuraavana päivänä virkeä Darryllin tapaamista ajatellen, mutta yksi asia oli vielä hoidettava; laitettava uusi puhelimeni käyttökuntoon. Niin, se seinään heitetty, vanha puhelimeni oli jaksanut hetken toimia, mutta ilmeisesti tiiliseinä oli tehnyt tehtävänsä eikä laite ollut enää lähtenyt käyntiin vapautumiseni jälkeen. Oli siis ollut pakko ostaa uusi. Mukava pieni rahareikä sekin, kohta pitäisi taas ryöstää jonkun asunto… tai kehittää Darryllin kanssa nopeasti suurempia bisneksiä.



Saatuani puhelimen mitenkuten toimintakykyiseksi menin suoraan sänkyyn. Jaloissa painoi, pää tuntui sumuiselta, ajatuksia oli liikaa. Toivoin, etteivät ne seuraisi minua uniini.



Vaivuin uneen uskomattoman nopeasti.

***



kello 01:46

Ensin luulin, että asunnossani oli tulipalo. Että palovaroitin piti ääntä ja herätti minut. Sitten tajusin, etten edes omistanut palovaroitinta.



Kenen idea oli ollut laittaa puhelimeen niin hemmetin kimeä soittoääni? Ja kuka tähän aikaan edes soitti? Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, mutta ainakin ympärilläni oli pimeää ja soittaja saisi kuulla kunniansa, kunhan aamulla katsoisin, kuka minua oli häirinnyt…
   Puhelin vain jatkoi soimistaan. Jos se olisi jotain tärkeää? Äh, olisi kai pakko vastata.



Sytytin yövalon ja kävelin haparoivin askelin kohti keittiön työtasoa, jolla uusi puhelimeni välkkyi. Haukottelin matkalla ja hieroin silmiäni, kuka hemmetti...



Vilkaisin puhelimen näyttöä. Vieras numero, alkoi useammalla nelosella. Huokaisten vastasin.
   ”Adrian.”



Ei vastausta. Olin kuulevinani kevyen hengityksen linjan toisesta päästä.
   ”Haloo?” sanoin puhelimeen. ”Kuka siellä?”
   Joku kuului vetävän syvään henkeä.
   ”Hei, Adrian.”
   Tunnistin äänen.



”Sinä?”
   ”Kyllä. Minä.”

***

Irviksen kommentteja:

Riippunee puhelimen mallista, mutta mun vanhalla puhelimella epäonnistunut viesti lähti kyllä uudestaan, jos kenttää ilmaantui. Uusi puhelin taas varta vasten kysyy, lähetetäänkö viesti uudelleen. Niin tai näin, Adrianin viesti lähti ja Darryll tuli paikalle ;)

Otsikko on muuten kömpelö viittaus CatCatin biisiin Soita mulle. :D Anteeksi.

Mutta ketä Darryll haluaa mennä tapaamaan? Mistä mies tietää löytävänsä "rahaa ja liittolaisia"? Ja kuka soittaa Adrianille keskellä yötä? Millä asialla?
Kertokaapas te se minulle. :D

Nyt muuten on julkaistu uusi välilehti tuonne ylös, menkäähän kurkkimaan!