2: Salakuuntelija

Isoäidin kylpyhuone oli melkein ahdistava silmille hyökkäävine, räikeän keltaisine ja sinisine laattoineen ja lattianrajasta ajoittain esiin mönkivine sokeritoukkineen. Vanhassa talossa oli omat inhottavuutensa, mutta niihin tottui ajallaan.

Olin jo pukeissa, vaikka kello oli vähän. Isoäiti ei suvainnut myöhään nukkumista – ”lorvimista”, kuten hän sitä yksinkertaisesti nimitti – sillä hänen nuoruudessaan ihmiset kuulemma nousivat ajoissa ylös. Jalkeilla piti olla joka aamu viimeistään kuudelta. Joka ainut aamu.



Isoäiti oli tapansa mukaan syönyt jo ja nautti juuri aamukahviaan minun syödessäni aamiaista. Pitkään aikaan emme puhuneet toisillemme mitään. Ei ollut mitään sanottavaa. Ei, ennen kuin isoäiti päätti rikkoa hiljaisuuden.
   ”Kasvimaalla on rikkaruohoja”, hän totesi. ”Voisit kitkeä ne.”
   En vastannut mitään. Myönsin sen itsekin, että oli kai vähintään reilua osallistua kotitöihin kiitokseksi yösijasta ja ruoasta, vaikkei rikkaruohojen kitkeminen nyt sitä kaikkein keveintä puuhaa ollutkaan.



Kasvimaan näkeminen aamuvarhaisella ei lämmittänyt mieltä yhtään. Rikkaruohot rehottivat melkein joka kasvin alla. Tässä menisi tunteja. No, ei kai auttanut kuin ryhtyä toimeen.



Kasvien hoitaminen ei ollut koskaan ollut minun juttuni, vaikka isoäidin vanhuudenvaivojen takia se olinkin enimmäkseen minä, joka hoiti puutarhaa. Tai ehkä juuri siitä syystä. Hien valuessa otsallani ja mullan mustatessa kynsinauhat etenin istutukselta toiselle, kunnes kuulin ääntä takaani.
   ”Huomenta!”



Salaattipenkki sai jäädä tunnistaessani äänen. Käänsin katseeni Lucyyn, joka nojasi aitaan lähelläni.
   ”Huomenta”, vastasin ja pyyhkäisin suuremmat hikihelmet kasvoiltani hihaani. ”Eikö sinun pitäisi olla koulussa?” Toisin kuin minä, tyttöystäväni oli päätynyt jatko-opintojen pariin.
   ”Alkaa vasta kahden tunnin kuluttua”, Lucy sanoi ja hymyili. ”En saanut unta, joten tulin tänne. Ja halusin kysyä, onko sinulla menoa illalla?”



Näpertelin ajatuksissani multaa maassa ja katsoin hetken jonnekin Lucyn ohi. En totta puhuen uskonut, että isoäiti päästäisi minua tänään mihinkään, ei eilisen jälkeen. Sen myöntäminen olisi kuitenkin ollut alentavaa, noloakin. Siksi tein päätökseni syvään huokaisten.
   ”Voin kysyä häneltä”, mutisin ja pyyhkäisin vähän multia käsistäni. Mutta en odottaisi liikoja, lisäsin mielessäni.



Isoäiti ei ollut enää keittiössä. Oletin hänen menneen makuuhuoneeseensa. Yläkertaan hän meni vain harvoin, eikä alakerrassa ollut muita huoneita kylpyhuonetta lukuunottamatta.



Isoäidin huoneen ovella ehdin jo kohottaa hieman kättäni koputtaakseni, kun kuulin puhetta huoneesta. Hetkeksi kulmani kurtistuivat, kenen kanssa vanhus oikein puhui? Kun puhe ei saanut kuuluvaa vastausta, tajusin kyseen olevan puhelusta. Olin jo kääntymäisilläni pois, kun kuulin nimeni lausuttavan.
   ”… kyse on Adrianista, Dwight, sinun lapsenlapsestasi!”



Salakuuntelu ei varsinaisesti ollut toimintaa, jota isoäiti olisi arvostanut. Totta puhuen kiinnijääminen olisi luultavasti tiennyt viikkorahojen jäädyttämistä kokonaan. Mutta oman nimen kuuleminen ja jokin keskustelun sävyssä sai minut janoamaan lisätietoja, eikä sitä janoa vähentänyt myöskään se, etten tuntenut ketään Dwightia – etten ollut koskaan tavannut isoisääni.
   ”Minä tiedän, ettet sinä tahdo olla meidän lapsemme tai hänen jälkeläistensä kanssa missään tekemisissä”, isoäiti kuului puuskahtavan. ”Mutta minä tarvitsen apua, Dwight, eikä ole ketään muuta, kenen puoleen kääntyä… ymmärrät varmasti, onhan sinullakin lapsia, ja eikö yksi lapsenlapsistasi ole juuri Adrianin ikäinen?”
   Hetken tauko. Ehdin jo melkein menettää mielenkiintoni keskusteluun, kun se jatkui ja kiinnitti huomioni itseensä entistä tiukemmin.



”Adrianin vanhemmat… en halua, että pojasta tulee samanlainen. Se on kuin kirous, Dwight. Ja jos en pysäytä sitä, poika seuraa vanhempiensa jalanjälkiä, minun sukuni jalanjälkiä…”
   Taas taukoa, jonka aikana Dwight ilmeisesti puhui. Sitten puhelun päätöksestä kertovat sanat.
   ”Riverdalen puisto sopii oikein hyvin. Kuudelta illalla? Hyvä… kiitos, Dwight. Kuulemiin.”



Puhelun selkeästi päätyttyä harkitsin hetken juoksevani, mutta isoäiti olisi saattanut kuulla askeleeni, joten kävelin tyynen rauhallisesti pois paikalta toivoen, ettei isoäiti avaisi ovea heti. Mielessäni kierteli kysymysten ristituli. Ehdottomasti minua olisi kiinnostanut tavata mies, jota isoäiti oli nimittänyt lapsensa isäksi, mutta eniten minua kiinnostivat isoäidin puheet minun vanhemmistani, suvustani… jalanjäljistä, ”kirouksesta”, joksi isoäiti sitä oli nimittänyt. Tiesin hyvin vähän vanhemmistani, en tiennyt edes heidän ammattejaan. Mistä oikein oli kyse?



Päästyäni ulos huomasin Lucyn siirtyneen kuistille odottamaan minua. Istuin hänen viereensä ja pyyhkäisin hiuksiani hajamielisenä. Hiljaisuus oli odottava.
   ”No?” Lucy kysyi viimein, ja minulla kesti hetken tajuta, mitä hän oikein halusi. Niin, oli pitänyt kysyä isoäidiltä, olisinko illalla vapaa. En ollut kysynyt. Illaksi oli kuitenkin järjestynyt vallan muuta tekemistä.
   ”Ei tänään”, murahdin Lucylle hiljaa. ”Kiireitä.”
   Lucy huokaisi ja pudisti päätään itsekseen. Kaipa hän luuli, että isoäiti oli kieltänyt minua lähtemästä. En vaivautunut oikaisemaan sitä käsitystä, eihän sillä ollut mitään merkitystä. En aikonut kuitenkaan kertoa Lucylle, mitä kiireitä minulla oli. En ainakaan vielä.



Olihan täysin mahdollista, että olin hakoteillä. Että mitään suurempaa salaisuutta vanhempieni taustoista ei ollut olemassakaan.
   Jotenkin minusta ei vain tuntunut siltä.

***



Isoäiti lähti tapaamiseen ajoissa. Sehän sopi minun suunnitelmiini paremmin kuin hyvin, sillä isoäiti otti taksin, eikä minulla olisi ollut toivoakaan kiriä taksia pyörällä kiinni, jos isoäiti olisi lähtenyt autolla vasta vähän ennen sovittua tapaamisaikaa. Annoin isoäidin poistua tontilta rauhassa tekemättä elettäkään hänen suuntaansa. Antoi hänen luulla, että jäin kotiin ripustamaan pyykkejä.



Heti, kun taksi oli sopivan välimatkan päässä, ryntäsin hakemaan polkupyörän ja ryhdyin polkemaan kovaa vauhtia. Vaikka isoäiti oli ajoissa, niin oli toki mahdollista, että Dwight olisi myös. Ei siis ollut aikaa hukattavaksi.



Hiki virtasi kasvoillani, pyörä natisi liitoksissaan. Koulun ohi polkiessani vilkaisin seinäkelloa; vasta kahtakymmentä vaille, ja olisin pian perillä. Toivon mukaan Dwightkin olisi vasta tulossa paikalle.



Puistoon tullessani näin isoäidin istumassa alueen keskellä penkillä selvästi odottavan näköisenä. En mennyt lähemmäs, enhän halunnut jäädä kiinni. Sen sijaan pujahdin läheisen puskan taakse kuunnellakseni tulevaa keskustelua.



Puskissa hiippaillen pääsi aika lähelle. Löysin hyvän paikan aivan isoäitini takaa. Kuulisin keskustelun tänne varmasti, mutta minua tuskin huomattaisi. Kurotin taivuttamaan hieman pusikon oksia tieltäni, jotta näkisin paremmin.



”Iltaa, Samantha.”
   Vanhalla ukolla oli kävelykeppi mukanaan, ja siihen tukeutuen hän nilkutti eteenpäin kohti isoäitiäni. Natiseva puheääni sai isoäidin kohottamaan katseensa ja nousemaan ylös.
   ”Dwight.”
   Isoäiti hoiti tervehdyksen nyökkäämällä epäröiden.



Dwight näytti hymyilevän arasti. Hänen äänensä oli kuitenkin neutraali, ei ilon häivääkään, joskaan ei minkään muunkaan tunteen.
   ”Halusit puhua pojanpojastasi.”
   Isoäiti oli hetken hiljaa.
   ”Niin”, hän lopulta sanoi mietteliäänä. ”En oikeastaan tiedä, mitä tarvitsen. Apua, tietenkin, mutta en tiedä, miten minua ja sitä poikaa voi auttaa…” isoäidin ääni hiljeni, kävi lähellä särkymistä ja vaikeni sitten kokonaan.
   ”Me emme ole enää yhdessä, Samantha”, Dwight sanoi tiukasti. ”Erosimme jo ennen Josephin syntymää. Vaihdoit nimesikin takaisin de Lucaksi. Erosit työstäsi halutessasi eroon minusta. Ymmärrät siis varmasti, että sekä haluni että mahdollisuuteni auttaa ovat rajalliset, varsinkin, kun minulla on omakin perhe.”



Jos olisin ollut vielä vähän lähempänä, olisin varmasti nähnyt isoäidin silmien kostuvan. Nainen puhui niin hiljaa, että sain pinnistellä kuullakseni sanat kunnolla.
   ”En halua, että hänelle käy, kuten pojallemme ja hänen vaimolleen”, isoäiti sanoi. ”En halua hänen luopuvan kunniastaan, eksyvän rikollisille teille, kuolevan niin nuorena… olkoonkin, että se olin lopulta minä, joka tappoi Josephin ja Alicen…”
   Nyyhkäisy katkaisi lauseen kesken.



Kylmänväristys kävi kehoni läpi. Kourallinen jäätä tuntui putoavan vatsani pohjalle. Joseph oli isäni nimi, Alice taas äitini… mitä isoäiti oikein houraili heidän tappamisestaan?! Eihän se ollut mahdollista, ei vain voinut olla, isoäitini ei ollut murhaaja ja vanhempani kuolivat auto-onnettomuudessa ja ja ja… ja jossain taustalla ajatus siitä, että vanhempani olivat olleet rikollisia, huomautti olemassaolostaan.
   ”Noh, noh, Samantha”, Dwight kuului lohduttavan nyt pehmeämmällä äänellä yhtä hiljaa kuin isoäitikin. ”Me sovimme, että se oli onnettomuus, muistatko? Sovimme, ettemme enää koskaan puhu asiasta, ja minä autan sinua säilyttämään salaisuuden. Et halua jäädä kiinni, Samantha, enkä halua minäkään. Usko minua; se oli onnettomuus.”
   ”Kyse oli vain perheen kunniasta, Dwight… vain sen vuoksi…” isoäiti nyyhki, ja samalla hetkellä koko kuvio alkoi seljetä päässäni.



Perheen kunnia.
   Isoäiti oli aina puhunut siitä. Miten aina tuli olla kunniaksi suvulle. Miten minun olisi pitänyt tuntea vastuuni suvun nuorimmaisena ja kantaa korteni kekoon. Miten minä en jättämällä opinnot sikseen koskaan lunastaisi niitä odotuksia, joita isoäiti oli minuun kohdistanut. Kunnia oli isoäidille tärkeintä. Kunnia, jota rikolliset vanhempani eivät olleet saaneet… kunnia, jota jahdatessaan isoäiti oli tappanut heidät.
   Mitä helvettiä?!



Isoäiti oli sekaisin. Minäkin olin sekaisin. En kyennyt ajattelemaan kunnolla perääntyessäni kompastellen kauemmas.
   Edelleen jatkuva keskustelu puuroutui päässäni. En halunnut uskoa tätä todeksi. Olisi lähdettävä, poistuttava paikalta ennen kuin isoäidin sanat saisivat minut tekemään jotain typerää.



Tarvitsin nyt hetken rauhoittuakseni.

***



Enää ei ollut väliä sillä, miten typerältä oli tuntunut seurata sitä vanhaa akkaa päivästä toiseen, viikosta toiseen. Enää ei ollut väliä sillä, miten monta kertaa Mark oli hokenut hänelle, että pitäisi tarttua toimeen ja uhata eukkoa aseella, jos vanhus ei muuten laulaisi. Sillä nyt oltiin oikealla tiellä, varsin oikealla.



Gary piti heitä tiiviisti silmällä. Odotti, että päästäisiin Joseph ja Alice de Lucan kuolemasta itse asiaan. Mielenkiintoinen yksityiskohta sinänsä, että akka väitti itse tappaneensa poikansa ja miniänsä. Mutta ei se Garya kiinnostanut. Häntä kiinnosti ennemminkin…
   Nyt. Ukko puhui.
   ”Kysyn sinulta nyt viimeisen kerran, Samantha… oletko aivan varma, ettet tiedä, minne Alicen ja Josephin ryöstösaalis piilotettiin?”
   Ollapa nauhuri. Gary haluaisi nähdä veljensä ilmeen sillä hetkellä, kun Mark kuulisi eukon tunnustavan ihan itse. Ilman pyssyjen edesauttavaa vaikutusta.



Pitkä hiljaisuus. Gary ehti jo toivoa, ja hän toivoi paljon.
   Mutta ei.
   ”En tiedä, Dwight. Olen sanonut sen sata kertaa.”
   Hyväksi ihmistuntijaksi häntä kehuttiin, Garya siis. Hän osasi lukea toisten eleitä ja ilmeitä, näki, milloin valehdeltiin. Ja hän oli varma, että eukko valehteli.



Viis siitä, vaikka Mark vetäisikin pitemmän korren. Gary taipuisi veljelleen, tämän kerran.
   Tekstiviestiin kirjoitettiin vain kaksi sanaa. ”Akka tietää.” Siitä Mark tajuaisi, että olisi aika ryhtyä toimeen.

***

Irviksen kommentteja:

Melko lyhyellä osalla jatketaan. Mulla on tosiaan hirveä into kirjoittaa, mutta tarvitsen nyt "palautumisaikaa" epäonnistumisen jälkeen ja siksi kestää vähän aikaa päästä tähän mukaan taas. :)
Seuraavan osan teossa voi vierähtää tovi, koska mun täytyy luoda kasa uusia hahmoja viimeistään osaa 4 varten ja rakentaa yksi talo, jonka rakentamista oon yrittänyt jo kolmesti. En ole ikinä tyytyväinen :'D

Vähän häiritsee itseä tän alun lievä, mutta olemassaoleva yhtäläisyys DLT:n kolmannen sukupolven alkuun ([semi]kurjat kotiolot -> päähenkilö saa vahingossa tietää, ettei asiat olleetkaan niin kuin on väitetty), mutta yritän armahtaa itseni, koska yhtäläisyydet on kuitenkin tosi lieviä ja lisäksi niistä päästään eroon ensi osassa.

Ei kysymyksiä tällä kertaa. ;) Kommentit ovat silti arvostettuja.