3: Verta sakeampaa

Jäätävän pitkä ja jyrkkä ylämäki taisteli vastaan. Keuhkoni huusivat happea, jalat olivat maitohapoilla, pyörän runko kitisi kuin hajoaisi nyt tähän paikkaan, eikä tässä hommassa tuntunut olevan mitään järkeä.

Miksi minä tänne halusin? Ei hajuakaan. Ei kai se ollut tietoinen valinta. Halusin vain pois, kauas kaikesta – jonnekin, jossa ei olisi muita. Jonnekin, jossa saisin rauhassa ajatella, rauhoittua yksikseni ja palata kotiin sitten, kun siltä tuntuisi.



Pyörä sai jäädä nojaamaan suurta kiveä vasten. Hengästyksestä, väsymyksestä ja suoranaisesta kivusta huolimatta ryntäsin metsään taakseni katsomatta. Ehkä itsensä pakottaminen fyysisille äärirajoilleen toimi jonkinlaisena yrityksenä työntää liiat mielessä myllertävät ajatukset syrjään.



Sydämeni hakkasi. Minun isoäitini, murhaaja. Tappoi oman poikansa ja miniänsä. Tappoi minun vanhempani, jotta suku olisi puhdas.
   Miten sekaisin se nainen oikein oli päästään?!



Kiipeäminen otti voimille vielä kovemmin kuin juoksu. Huipulla rojahdin kontilleni kovaa kalliota vasten ja vedin vapisten henkeä. Pyörrytti, ja hetken pelkäsin putoavani kalliolta alas ihan vain väsymyksen takia. Raajani lakkasivat vapisemasta hiljalleen, ja saatoin kohottaa katseeni.



Jonain toisena päivänä olisin ehkä jaksanut ihailla henkeäsalpaavaa näkymää kallion huipulta. Ehkä jonain sellaisena päivänä, kun minulle kuudentoista vuoden ajan syötetyt valheet eivät olisi murentuneet käsiin. Sillä olinhan yksivuotiaasta asti saanut elää siinä valheellisessa todellisuudessa, jossa vanhempani olivat kuolleet auto-onnettomuudessa – eivät suinkaan isoäitini kädestä, eivät hänen, joka oli minut lähes täysi-ikäiseksi kasvattanut.



En toki tiennyt tapauksen yksityiskohtia. En tiennyt, mitä tarkkaan ottaen oli tapahtunut, mutta olin kyllä kuullut tarpeeksi. Olin kuullut isoäitini puhuvan isoisän kanssa heidän tappamisestaan – olin jopa kuullut, että isoisä oli auttanut peittämään jäljet…
   Kaiken sen ajatteleminen sattui. Suljin silmäni hetkeksi, vedin syvään henkeä, yritin ajatella jokseenkin selkeästi ja olla huutamatta tuskaani ääneen.



Miltä tuntuu saada tietää, että olit lähes koko tähänastisen elämäsi elänyt valheessa? Että ainoa ihminen, jota saatoit nimittää perheeksesi, oli tuhonnut kaiken ihan vain oman kunnianhimonsa takia? Ettet hänen takiaan ollut koskaan saanut tuntea vanhempiasi?
   Tältä. Tismalleen tältä.

***



”Adrian de Luca!”
   Isoäidin vihainen tiuskaisu oli ensimmäinen ääni, jonka kuulin astuessani ovesta ja kiskaistessani sen äkäisesti kiinni. En tarvinnut montaa arvausta tajutakseni, mistä minulle oltiin tällä kertaa vihaisia.



Isoäidin kädet oli taitettu tiukasti puuskaan, nainen katsoi minuun silmät salamoiden.
   ”Mikähän kotiintuloaika tämä mahtaa nuoriherran mielestä olla?!” isoäiti ärähti. ”Kello on edennyt jo toisen vuorokauden puolelle! Tajuatko sinä, miten huolissani minä olen ollut?! Melkein soitin jo poliisillekin --”
   ”Soita poliisi vain itsellesi”, vastasin jäisellä äänellä saaden isoäidin vaikenemaan.



Oli hiljaista. Isoäiti näytti valahtaneen kalpeaksi, ja hän avasi suunsa kai kysyäkseen, mistä oikein puhuin. Näin silti, että nainen tiesi kyllä tasan tarkkaan, mitä tarkoitin.
   ”Minä tiedän”, sihahdin isoäidille vihaisena vastaten naisen kysyvään katseeseen silmät salamoiden. ”Kuulin tunnustuksesi. Sinä tapoit heidät.”



Isoäidin toinen käsi puristui nyrkkiin, eksyi pitelemään sydänalaa, sitten ylemmäs. Kuin nainen ei tietäisi, miten olla tai asetella raajansa. Pitkään hän näytti pelästyneeltä, olevan suorastaan kauhuissaan. Äänensävyssä, jolla hän viimein puhui, ei kuitenkaan ollut rahtuakaan kauhua. Pikemminkin ääni oli epävarma yritys jatkaa samaa ankaruutta, jolla keskustelu oli alkanut.
   ”Salakuuntelitko sinä minua ja Dw… salakuuntelitko sinä minua?!” isoäiti kivahti korjaten lausettaan, kuin ei tahtoisi mainita Dwightin nimeä ja sotkea entistä miestäänkin tähän. ”Adrian, mikä sinusta on tullut?!”
   ”Mikä minusta on tullut?!” huusin takaisin ja annoin hiljaisuuden laskeutua jälleen välillemme.



Kävelin hitaasti lähemmäs isoäitiä. Nainen perääntyi kaksi askelta, mutta pysähtyi sitten paikoilleen kohottaen leukaansa, pyrkien näyttämään vahvalta, mutta hänestä näki kilometrin päähän, että vahva hän ei ollut. Ikinä ennen en ollut nähnyt isoäitiä niin hauraana. Niin kuin yksi ainut kosketus voisi murentaa hänet.
   Siitä tiesin, että hän kärsi. Katui tekoaan. Sen parempi minulle – voisin kiduttaa naista oman tekonsa muistolla loputtomiin. Valta oli nyt minulla. Kerrankin.
   ”Sinä olet valehdellut minulle”, tiuskaisin hiljaa, lähes kuiskaten. ”Valehdellut kaikille. Sinä tapoit vanhempani. Olet koko elämäni ajan väittänyt sen olleen auto-onnettomuus…”
   ”Se oli”, isoäiti sopersi, ja minä nauroin hänelle ääneen katkeraa, epäuskoista naurua.
   ”Turha yrittää enää. Kuulin kyllä, mitä sanoit.”

Isoäiti väisti katsettani. Hän hengitti syvään, sulki hetkeksi silmänsä ja puhui.
   ”Adrian, sinä et ymmärrä.”
   ”En. En todellakaan”, vastasin ja pudistin päätäni. ”En ymmärrä, miksi teit sen. Millainen äiti tappaa oman poikansa ja hänen vanhempansa? Aiotko tappaa minutkin sopivan tilaisuuden tullen?”
   ”Lopeta”, isoäiti huokaisi. ”Tuo on lapsellista. Istu alas, anna minun selittää…”
   ”Voit selittää tässä ja nyt”, ärähdin ja jäin seisomaan paikoilleni.
   Isoäiti perääntyi pari askelta, ja hetken luulin hänen vain poistuvan paikalta.



Nainen jäi nojaamaan keittiön pöytää vasten ja sulki silmänsä tuskaisen näköisenä. Jäin odottamaan selitystä kärsimättömänä, vaikken uskonutkaan sen muuttavan mitään. Isoäiti oli tappanut vanhempani, se oli fakta, jota vanhus ei edes kiistänyt. Mikään selitys ei toisi heitä takaisin.
   Isoäiti rikkoi hiljaisuuden hauraalla, värisevällä äänellä.
   ”Salakuuntelit meitä”, nainen sanoi hiljaa. ”Kuulit siis varmasti muutakin. Kuulit varmasti, että vanhempasi olivat rikollisia.”
   En vastannut mitään. Isoäiti jatkoi avaten silmänsä.



”Joseph”, nainen sanoi entistäkin hauraammin. ”Hän oli minulle kaikki kaikessa. Hänen vuokseen erosin miehestäni ja työstäni. Mieheni ei halunnut lasta, ei siinä vaiheessa, vaikka myöhemmin niitä hankkikin uudessa suhteessaan. Oli tuskallista huomata, että vaikka pidin lasta kuin kukkaa kämmenellä, hän ajautui väärään seuraan, jonka joukosta löysi sittemmin vaimonsakin.”
   ”Sekö, että poikasi ei jakanut samaa elämänkatsomusta kanssasi, oikeutti tappamaan hänet?” keskeytin pisteliäästi, mutta isoäiti ei reagoinut huomautukseeni.



Vanhuksen hiljalleen poskille valuvat kyynelet eivät saaneet minua heltymään, korkeintaan taittamaan käteni entistä tiukemmin puuskaan.
   ”Joseph ei ollut varovainen”, isoäiti kuiskasi. ”Ei kyllin. Jopa minä tiesin, mihin hän oli menossa Alicen kanssa sinä päivänä… jopa minä tiesin, että hänellä oli keikka tiedossa, että hän aikoi ryöstää jotain jossakin. Myöhemmin kävi ilmi, että se oli pankki… Minä yritin estää sen.”
   Nyyhkäisy. Hetken tauko, sitten tarina jatkui.
   ”Kuvittelin, ettei auto lähtisi enää käyntiin kopeloituani sitä miten osasin.” Isoäidin ääni oli yhä hiljaisempi, ja sain pinnistellä kuullakseni joka sanan. ”Mutta se lähti. Enkä edes minä tajunnut, että kopeloinnin seurauksena se hajoaisi matkalla… että keikan jälkeen jarrut eivät enää toimisi, että tiukka kaarre… että auto ajautuisi ensin päin puuta, pyörähtäisi sitten vastaantulevien kaistalle ja… voi Luoja, Adrian, en minä ole ennustaja, en minä tiennyt, että niin voi käydä…”
   ”Silti niin kävi.”



Katseeni oli tyhjä, suunnattu ei-mihinkään. Ääni jäinen ja tunteeton, mieli kykenemätön käsittelemään kaikkea. Tunsin oloni turraksi, kuin mikään ei tuntuisi enää koskaan miltään. Minua olisi voinut viiltää veitsellä, enkä olisi varmasti inahtanutkaan.



”Adrian…”
   Isoäiti oli noussut ja astunut lähemmäs. Kohotin toisen käteni.
   ”Älä tule lähemmäs.”
   ”Adrian, sinun täytyy…”
   ”… kertoa tästä poliisille? Niin täytyy, ja teen sen heti huomenna.”
   Hiljaisuus ei kestänyt pitkään, mutta tarpeeksi kertoakseen isoäidin järkytyksestä.
   ”Et ole tosissasi!” hän huudahti, ja minä vastasin huutoon yhtäkkiä raivokkaana.



”Olen harvinaisen tosissani!”
   ”Sinä et kerro kenellekään mitään!” isoäiti suorastaan kirkui. "Kuka sinua uskoo?! Rikoskin on jo vanhentunut!"
   ”Sinäkö kuvittelet, että hyväksyn tämän tyynesti?!” karjuin takaisin. ”Että se nainen, jota isoäidikseni nimitän, murhasi oman poikansa… ja ex-mies peittelee jälkiä ollen mukana samassa juonessa, samassa tekopyhässä tavassa yrittää säilyttää perheen kunnia! Jos haluat estää minua, niin ole hyvä ja tee se ainoalla tavalla jonka osaat, tuhoa polkupyörän jarrut ja tapa minut!”
   Isoäiti harppasi lähemmäs katse täynnä raivoa.



Läimäys tuntui viiltävänä kipuna poskella. Sitä seurasi niin nopea toisto, etten ehtinyt edes harkita vastarintaa.



En suostunut katsomaan häneen, niinpä en nähnyt entistäkin vuolaampana virtana poskille valuvia kyyneliä tai pelästynyttä katsetta. En myöskään näyttänyt, että minuun sattui, en edes kohottanut kättä poskelleni. Isoäiti taisi paikata pelästystään huutamalla entistä kovempaa.
   ”Mene huoneeseesi!”
   ”Enemmän kuin mielelläni”, sihahdin ja käänsin selkäni isoäidille.



Minä en itkenyt. En ollut koskaan osannut sitä taitoa.
   Syvä tunteiden sekamelska oli läsnä joka hengenvedolla, niin ylitsepääsemätön, myrskyävä meri, että tunsin tukehtuvani.
   Suuttumus. Viha. Raivo.

Toisaalta myös suru ja tuska.

***



”Siellä on valot päällä, Mark.”
   ”Mitä sitten? Parempi, että eukko on hereillä. Eipähän valehtele tokkuraisena tai muista ”vahingossa” väärin.”
   ”Totta, mutta entä poika?”
   ”Ei ollut kotona vielä neljä tuntia kotiintuloaikansa jälkeen. Uskon hänen olevan jossain muualla yötä.”



Gary nyökkäsi hiljaa pimeydessä veljelleen. Mark oli tehnyt hyvää työtä varjostaessaan taloa. Ja nyt oli paras hetki hyökkäykselle, nyt, kun ylimääräisiä silmäpareja ei ollut. Eivät he aikoneet jättää todistajia. Eivät ainuttakaan.
   ”Hanskat?”
   ”Kädessä.”
   ”Pakoauto?”
   ”Kolmensadan metrin päässä.”
   ”Ase?”



Pistooli piti kuuluvan naksahduksen Markin asettaessa lippaan paikoilleen.
   ”Löytyy.”
   ”Hyvä. Mennään.”

***



Olin kyllä sammuttanut valot huoneestani, mutten ollut jaksanut riisuutua. Vihan jälkeen oli tullut väsymys, mutta en siitäkään huolimatta saanut unta. Korkeintaan kävin tokkuran rajoilla silloin tällöin.
   Siksi oli helppo rekisteröidä jokainen ääni, jonka kuulin alakerrasta – puulattian narina isoäidin kävellessä edestakaisin, teekupin kilinä… yhtäkkiä vieras puheääni jostain kaukaa.



Kolme kovaa pamausta. Räsähdys. Isoäidin kirkaisu.
   ”Hyvää iltaa, rouva…”
   Matalaa puhetta.



Olin hetkessä ylhäällä. Yhtä nopeassa hetkessä jähmetyin paikoilleni tietämättä, mitä tehdä. Mitä alakerrassa tapahtui? Oliko meille tullut murtovaras? Jos oli, niin varas tarkistaisi myös yläkerran, joten ei hyödyttäisi mitään piileskellä pupujussina täällä ja… ja mielikuvitukseni jossitteli jo liiankin pitkälle, äänille olisi järkevämpikin selitys… tai sitten ei. Jotain oli silti tehtävä.



Ovi aukesi narahtaen. Hiivin mahdollisimman hiljaa kohti portaita kuunnellen samalla ääniä alhaalta.
   ”… missä se on, eukko?!” joku kuului tivaavan. ”Sinä tiedät, missä se on, ja sinä jaat sen tiedon!”
   ”Hän on tosissaan”, joku vastasi paljastaen samalla minulle, että tulijoita oli ainakin kaksi.



Ensimmäisenä huomasin avoimen oven, seuraavaksi sen lähellä seisovan toisen miehen. Piti mennä muutama askelma alaspäin portaissa, että näin heidät molemmat. Kun huomasin, että toinen miehistä oli aseistettu, sydän tuntui hyppäävän kurkkuuni. Mitä ihmettä oikein tekisin? Perääntyisin? Estäisin tämän jotenkin? Pysyisin hiljaa paikoillani?
   ”En tiedä, mistä puhutte”, isoäiti sopersi, ja asetta pitelevä mies vastasi naurahduksella. Hän puhui.
   ”Tiedät hyvinkin. Me tarvitsemme sen ryöstösaaliin. Kysyn nyt viimeisen kerran, missä se on?”
   Samassa isoäiti kohotti katseensa portaisiin.



Yritin pudistaa hiljaa päätäni, viestittää isoäidille, ettei nainen katsoisi nyt tänne. Tuon tuijotuksen seurauksena ei kestäisi kauaa, että asemies ja hänen rikostoverinsa tajuaisivat seurata katsetta ja… ja juuri nyt minua lähempänä seisova, aseistamaton mies katsoi suoraan minuun.
   ”Alas sieltä”, mies komensi saaden asemiehenkin katsomaan kohti minua. ”Tänne, tai hän ampuu.”



Laskeuduin alas portaita hitaasti, jalat pelosta jäykkinä. En tiennyt, mistä oli kyse. Tavallinen murtokeikka tämä tuskin oli, selvästi miehet halusivat isoäidiltäni jonkin sortin tietoja – jostain ryöstösaaliista. Ja jos isoäiti ei kertoisi, he ampuisivat…
   ”Vauhtia”, aseeton mies tiuskaisi ja vilkaisi sitten kaveriinsa. ”Pojan ei pitänyt olla kotona, eihän?”
   Asemies ei vastannut heti. Pysähdyttyäni aseettoman miehen eteen aseistetun kasvoille levisi kuitenkin kevyt virnistys.
   ”Sain ajatuksen, Gary… tuuppaahan poika tänne.”



Tönäisy, jonka voimasta horjahdin kohti asemiestä, päättyi asemiehen tiukkaan otteeseen hiuksistani. Hän työnsi minua eteenpäin kohti isoäitiä. Kun hän pysäytti minut, kuulin jonkin naksahtavan korvani juuressa.
   ”Olkaa hyvä, rouva de Luca…”



”… ehkä viattoman pojan ruumiin näkeminen saisi teidät puhumaan?”
   Pelko sai sydämeni hakkaamaan kuin patarumpu… pelko ja ajatus siitä, että mistä ryöstösaaliista ikinä olikaan puhe, se paljon puhuttu suvun kunnia voisi hyvinkin olla minun henkeäni tärkeämpi.

***

Irviksen kommentteja:

Pyssyjä! Toimintaa! Me likey!
Olin ihan liekeissä osan loppua kohden :D

Vain yksi kysymys, johon ei ole pakko vastata; Tietääkö Samantha jotain ryöstösaaliista, ja jos tietää niin kertooko hän Adrianin hengen uhallakaan? ;)