4: Taakseen katsomatta

Meillä ei edes ollut seinäkelloa. Silti saatoin kuulla sekuntien tikittävän mielessäni. Pistoolin piippu ei enää tuntunut kylmältä ihoani vasten, se oli lämmennyt ruumiinlämpöni vaikutuksesta. Kukaan ei liikkunut. Kukaan ei puhunut – ainakaan hetkeen.
   ”No?”
   Hiljaisuus katkesi asemiehen kärsimättömään kysymykseen.

Isoäiti näytti olevan kauhuissaan, ja miksei olisi ollut. Vaikka aseen piippu olikin juuri nyt minun ohimoni kohdalla, mikään ei sanonut, etteikö se jossain vaiheessa kääntyisi kohti naista. Se ajatus, että nainen olisi ehkä pelännyt minunkin puolestani, ei saanut sijaa mielessäni.
   ”Missä se on?” asemies tivasi. ”Meillä ei ole loputtomiin aikaa, kärsivällisyydestä puhumattakaan.” Ase painautui entistä kovemmin ohimooni miehen jatkaessa kammottavan rauhallista puhettaan. ”Vaikka toki, jos haluat siivota verta lattialta, niin --”
   ”Ei!” isoäiti parkaisi ja alkoi vapista kauttaaltaan. ”Mitä ikinä teettekin, niin päästäkää poika, hän ei ole tehnyt mitään, hän on syytön!”



Asemies kiristi otettaan entisestään saaden muutaman hiussuortuvan repeämään juurineen irti ja minut vetämään terävästi henkeä ihan vaan kivun vuoksi.
   ”Kerro siis”, mies sanoi. ”Heti. Lasken pian kolmeen, ja jos sinä aikana mitään edistystä ei ole tapahtunut, vedän liipaisimesta.”
   ”Minä en tiedä, missä se on!” isoäiti keskeytti kirkuen. ”Mitä sinä haluat? Että valehtelen sinulle?!”
   ”Yksi”, mies sanoi painokkaasti ja taivutti päätäni taaemmas.

Isoäidin silmät olivat laajenneet yhä suuremmiksi, kädet vapisivat holtittomasti ja hänen äänensä tärisi.
   ”Minulla ei ole sitä…!”
   ”Kaksi.” Saatoin kuulla asemiehen äänestä hänen hymyilevän kieroa, sadistista hymyä. Tunsin kehoni vavahtelevan hänen otteessaan. Yritin miettiä, miten pääsisin ulos tästä tilanteesta, mitä voisin oikein tehdä, miten --
   ”Hyvä on!” isoäiti huusi. ”Saalista ei ole enää! Tiesin, mitä reittiä he ajoivat ja tiesin, mihin he piilottivat sen – miten kuvittelitte minun hankkineen tämän talon vanhoilla päivilläni?! Kauniilla hymyllä?! Minulla ei ole sitä, uskokaa se!”
   ”He saivat enemmän kuin tämän röttelön verran!” asemies karjaisi. ”Missä on loput?!”
   ”Sitä minä en tiedä, tähän meni kaikki se, minkä minä löysin --”
   ”Kolme!”
   Sillä hetkellä oli pakko toimia.



En olisi tehnyt mitään niin typerää, ellen olisi ollut varma, että asemies ampuisi. En olisi ikinä edes yrittänyt pyörähtää hänen käsivartensa alta tönäistäkseni häntä ja tarttuakseni asetta pitelevään käteen, jollei kuolema olisi ollut muutoin varma seuraus.
   Mitä sitä ei tekisi tässä tilanteessa?



Ase laukesi, isoäiti kirkui, kamppailumme pistoolista tuntui jatkuvan iäisyyden. Näin toisen miehen lähestyvän, tulevan auttamaan kaveriaan. Ase olisi saatava pois keinolla millä hyvänsä… puristin kirosanoja latelevan miehen rannetta ja yritin taistella vastaan molempien miesten kammetessa minua kauemmas, ase laukesi toisen kerran ja kirkuna loppui ja kaksi vastaan yksi ja… ja yhtäkkiä kaikki yritykseni tehdä vastarintaa osoittautuivat mahdottomiksi.



Taaksepäin kompurointini päättyi kaatumiseen. Kaaduin selälleni lattialle ja kohtasin katseellani syvää mustuutta – pistoolin piipun. Asemies vaihteli tähtäystä päästäni rintaani, kuin ei osaisi päättää, halusiko vähän vai paljon sotkua. Vihaiselta hän silti näytti.
   ”Saatanan äpärä…”
   ”Mark, odota”, miehen kaveri sanoi rauhalliseen sävyyn.
   ”Hänen takiaan eukko kuoli, ennen kuin ehti sanoa mitään, ja kuoli vieläpä täysin väärässä paikassa!”
   Sydämeni jätti lyönnin väliin. Kuoli? Osuiko yksi luodeista häneen? En uskaltanut kääntää päätäni varmistaakseni asian.



Asemiehen rikostoveri piti katseensa tiiviisti minussa, mutta puhui kumppanilleen.
   ”Se on ongelma, jos teemme siitä ongelman”, mies sanoi ja virnisti. ”Meillä on murhattu nainen, murha-ase… ja murha-aseessa sormenjäljet. Ymmärrätkö? Hänen sormenjälkensä, ei meidän…”
   ”Hän todistaa meitä vastaan!” asemies huudahti.
   ”Ja kuka häntä uskoo, jos emme jätä rikospaikalle jälkiä itsestämme?” kumppani kysyi tyynen rauhallisesti.



Vapisin. Kohotin käteni kasvojeni eteen, suljin silmäni tiukasti. En halunnut nähdä lähestyvää luotia.
   ”Minä en aio jättää tänne todistajia”, asemies sanoi nyt äreänä kaverilleenkin, ja kaveri tuhahti.
   ”Jos ammut hänet nyt, meillä on kaksi selittämätöntä ruumista. Jos et ammu, meillä on ruumis, erittäin hyvä selitys sille ja yksi nuorisovankilaan kuuluva kakara…”
   ”Entä, jos lavastan sen itsemurhaksi? Poika tappoi ensin isoäitinsä ja sitten its--”
   Mies vaikeni äkisti, eikä toinenkaan mies puhunut. Kuulin askelia, ja hetken kuvittelin asemiehen tulevan lähemmäs minua, painavan aseen ohimolleni tai jotain, mutta…
   ”Laske aseesi, Mitchell.”
   Naisääni.



En uskaltanut avata silmiäni. Odotin vain laukausta, en mitään muuta.
   ”Sanoin laske se”, naisääni kuului kivahtavan, ”en käskenyt kohottaa sitä kattoon.”
   Lisää askelia. Yksi askelten tuojista tuli lähemmäs, kuulin sen. Säpsähdin, kun jonkun kengänkärki hipaisi nilkkaani.
   ”Nouse ylös, poika.”
   Karhea, matala miesääni oli jälleen uusi, ja tiesin kolmannen miehen saapuneen paikalle naisen seurassa.



Avasin silmäni raolleen ja kohtasin melkein luonnottoman vaaleiden silmien läpitunkevan katseen. Vapina yltyi, ja kun en hetkeen tehnyt mitään, harmaasilmäinen mies komensi uudestaan. Melkein lempeästi, mutta silti päättäväisesti.
   ”Nouse ylös.”
   Asemies puuttui puheeseen.
   ”Et voi olla tosissasi…”
   ”Älä puutu tähän, Mitchell”, harmaasilmäinen komensi tiukasti, mutta rauhallisesti – korottamatta lainkaan ääntään. ”Sinä ja veljesi olette ne, jotka järjestivät tämän ongelman. Ole kiitollinen siitä, että autan teitä siivoamaan tämän sotkun. Nyt, poika, nousehan jaloillesi, äläkä katso taaksesi.”



Noustessani hitaasti täriseville jaloilleni yritin kyllä kääntää katseeni isoäitiin, mutta harmaasilmäinen tarttui minua ensin käsivarresta ja pyöräytti sitten itsensä taakseni pitäen kätensä tiukasti ympärilläni ja estäen siten minua tekemästä niin. Vasta siinä vaiheessa tajusin, mistä se naisääni oli kuulunut; edessäni seisoi lyhythiuksinen, aseistettu nainen, joka ei tosin uhannut minua aseella. Miten se oli edes mahdollista? Olin jo ehtinyt varautua kuolemaani.
   ”Tiedät, mitä tehdä, Julia”, minua pitelevä mies sanoi naiselle saaden tämän nyökkäämään. ”Hoida tämä kuntoon Mitchellin veljesten kanssa. Niin kuntoon, ettei mitään ongelmia seuraa.” Jälleen nyökkäys naisen osalta.



Mitchellin veljeksiksi nimitetyt miehet katsoivat odottavasti harmaasilmäiseen, toinen turhautuneena, toinen taas suorastaan liioitellun itsevarmana. Harmaasilmä katsoikin seuraavaksi heihin.
   ”Ja mitä tulee veljeksiin”, mies sanoi rauhalliseen tapaansa, ”te tulette minun luokseni heti, kun asiat ovat järjestyksessä, ja selitätte tämän minulle. Heti, ymmärrättekö?”
   Veljekset nyökkäsivät. Harmaasilmäinen kiskaisi minua kevyesti käsivarresta ja lähti taluttamaan mukanaan ulos.



En uskaltanut kysyä mitään. Seurasin vain miestä kompuroiden, vilkuillen välillä taakseni. Nainen ja kaksi miestä kävelivät talossa edestakaisin ja keskustelivat hiljaa keskenään, näin sen kaiken avoimesta etuovesta.
   ”Älä katso sinne.”
   Vanhemman miehen käsky sai minut pitämään katseeni tiukasti edessäpäin. Sydämeni hakkasi, hengitin tiheästi. Mitä ikinä olikaan tapahtumassa, minulla ei ollut kovin hyvä tunne tästä.



Auto odotti jonkin matkan päässä. Miehen ei tarvinnut käskeä minua ääneen; tajusin kyllä keveistä, ohjaavista liikkeistäkin, että oli mentävä autoon. Ajoneuvon lähtiessä liikkeelle tunsin vapinan yltyvän entisestään, vaikka olinkin kuvitellut, ettei sellainen olisi enää edes mahdollista.



Mökki, jota kodikseni kutsuin, jäi taakse. Auto kiihdytti vauhtia ja kurvasi mutkan toiselle puolen häivyttäen rikospaikan näkyvistä. Eikä minulla ollut hajuakaan siitä, mihin olimme menossa ja miksi… ei hajuakaan siitä, miksi asiat tapahtuivat kuten tapahtuivat, tai miksi olin ylipäätään edelleen elossa.

***



Auto oli ajanut kaupungin laitamille aivan tavallisen näköisen asuintalon pihaan. Ajoneuvo oli parkkeerattu talliin, ja minut oli johdatettu sisälle taloon mitään sanomatta, vain hienovaraisin elein ja kevein kosketuksin.



Ja siinä minä istuin. Täysin tavalliselta näyttävän talon täysin tavallisella sohvalla täysin tavallisessa olohuoneessa sormiani väännellen, hermostuneena – peläten. Väsyneenä myös, mutta enimmäkseen peläten. En edes ajatellut nukkumista, miten olisin voinut?
   Hiljaisuus rikkoutui karhean äänen lausumaan kysymykseen.
   ”Mikä on nimesi?”



Hän istui minua vastapäätä kultakello ranteessa välkehtien. Mies ei ollut osoittanut kertaakaan minkäänlaista vihamielisyyttä, ei uhannut minua, ei mitään – oliko hän edes aseistettu? En vastannut kysymykseen, sen sijaan pälyilin ympärilleni, yritin keksiä pakokeinon… voisin vain juosta ovesta, mutta jos miehellä oli sittenkin ase?
   ”En aio satuttaa sinua.”
   Kuin mies olisi vastannut kysymykseen, jota en koskaan ääneen kysynyt. Vilkaisin häneen nopeasti, mutta pistävän katseen kohdattuani laskin katseeni välittömästi.



Pyyhkäisin vaistomaisesti kylmänhikeä otsaltani. Miehen sanat eivät saaneet minua rauhoittumaan. En luottanut häneen, en näin helposti.
   Hiljaisuutta kesti pitkään. Räpyttelin silmiäni, minua toden teolla väsytti, mutta adrenaliini suonissani ei olisi tokikaan antanut minun edes torkahtaa tähän. Onneksi.
   Mies edessäni kuului vetävän syvään henkeä.
   ”Haluan sinun tietävän, ettei Mitchellien hyökkäyksellä teidän taloonne ollut mitään tekemistä minun kanssani”, harmaasilmäinen sanoi. ”En käskenyt heitä tekemään niin. He toimivat omin lupinensa, täysin omien intressiensä vuoksi, ja olen heidänkin puolestaan pahoillani isoäitisi kohtalosta. Sinä olet kuitenkin nyt turvassa, ja näen, että kaipaat lepoa.”



”Oikealla puolellani on ovi”, mies opasti. ”Se vie vierashuoneeseen. Voit nukkua siellä loppuyön, puhumme sitten aamulla.”
   En tehnyt elettäkään noustakseni. Tarjous oli sinänsä houkutteleva, väsymys teki ajatuksenjuoksustani jo tahmeaa, mutta tämän miehen talossa yöpyminen ei vaikuttanut turvallisimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta…
   ”Mene.”
   Ääni oli päättäväinen, käskevä. Niinpä nousin ja kävelin haparoiden ovelle.



Suljettuani makuuhuoneen oven takanani kuulin miehenkin nousevan ylös toisessa huoneessa. Kuulin askelia, kuulin, kuinka jotakin raahattiin ja kuulin jonkin kolahtavan ovea vasten. Minun ei selvästikään haluttu poistuvan täältä.



Enkä tokikaan aivan heti poistuisi. Huoneessa oli kyllä ikkunoita, mutta vain huoneen päätyyn sijoitetut ikkunat näyttivät avattavilta, ja niistä aukeavista luukuista en mahtuisi karkaamaan. Teoriassa voisin kyllä rikkoa ikkunan vaikka tuolilla, mutta mies oven toisella puolella kuulisi kyllä metelin ja lähtisi perään.



Voisin siis ihan yhtä hyvin käydä nukkumaan. Vaipua uneen, luopua kehoa painavasta väsymyksestä, unohtaa koko ympäröivän maailman. Ainakin hetkeksi.



Olin kai tarpeeksi väsynyt vaipuakseni uneen siinäkin tilanteessa. Levottomaan, mutta siitä huolimatta syvään uneen, jonka aikana en ollut tietoinen mistään, mitä ympärilläni tapahtui.

***



Yö oli lähes läpitunkemattoman pimeä niillä main, eikä ainakaan keittiön rullaverhon läpi näkisi yhtään mitään. Siitäkään huolimatta Dominick ei nostanut verhoa. Ei, vaikka tuntuikin typerältä tuijottaa vaaleaa kangasta, niin kuin hänellä ei nyt muuta tekemistä olisi.
   Avain rapisi lukossa katkaisten mitäänsanomattoman hiljaisuuden. Viimeinkin.



Hetkeen talossa ei kuulunut muuta kuin kenkien pehmeät tömähdykset puulattiaa vasten veljesten kävellessä lähemmäs. Dominickin kasvoille piirtyi kevyt hymyntapainen, hän saattoi kuvitella, miten Gary marssi edellä ja Mark seurasi vastahakoisesti perässä piilottaen pelkonsa ylimielisyyden verhon taa.
   ”Olemme saapuneet.”
   Garyn ääni oli varovainen, mutta silti vakaa. Miehet kuuluivat pysähtyneen paikoilleen.
   ”Hyvä”, Dominick vastasi. ”Selittäkää.”



Gary oli tyynen rauhallinen, Mark ei niinkään. Ensin mainittu oli veljeksistä vanhempi, henkisesti vahvempi, älykkäämpi – Mark taas nuori, rämäpäinen, ajattelematon, ehkä tosin toimeentarttuvampi ja nopealiikkeisempi. Kummastakin oli hyötyä, kun heitä osasi käsitellä oikein. Mutta se, mitä ihmettä veljekset olivat kuvitelleet tekevänsä hyökätessään vanhan eukon kotiin, oli Dominickille toistaiseksi arvoitus.
   ”Samantha de Luca”, Gary sanoi saaden Dominickin kohottamaan kulmiaan.
   ”Mitä?”
   ”Sen eukon nimi”, Gary totesi yhä rauhalliseen sävyyn. ”Tiedäthän – Joseph de Lucan äiti… jos olisimme ehtineet kuulustella häntä tarpeeksi, meillä ehkä olisi ollut Josephin ryöstösaalis käsissämme.”



Dominick kääntyi hitain askelin ympäri. Miehen pistävä tuijotus kylmäsi Garya, mutta siitä huolimatta Gary vastasi katseeseen.
   ”Ryöstösaalis?” Dominick toisti hiljaa. ”Te ette siis ilmeisesti luota kykyyni huolehtia asioista ja ohjata teitä tekemään asioita, joista on oikeaa hyötyä?”
   ”Kyse ei ollut siitä”, Gary vastasi. ”Olet itsekin sanonut, että lisävoimat ja laajentuminen vaativat pääomaa. Yritimme ratkaista ongelman, ei mitään muuta.”
   ”Ja ette kertoneet minulle tästä, koska…?” Dominick kysyi toinen kulma koholla. Garylla oli siihenkin vastaus valmiina.
   ”Koska yllätyksen suoma etu olisi mitä luultavimmin suonut meille osaltasi luottamusta, jollaista kuka tahansa ei olisi saanut.”



Dominick kurtisti kulmiaan. Häntä epäilytti. Toisaalta veljesten selitys kuulosti uskottavalta, toisaalta taas… mistä lähtien Gary ja Mark olivat erityisesti halunneet olla hänelle mieliksi? Olisi parasta pitää heitä silmällä.
   Mutta että Samantha de Luca! Sehän tarkoitti, että sen pojan nimi oli oltava…
   ”Adrian”, Dominick murahti. ”Adrian de Luca.”
   Veljekset eivät sanoneet mitään, vaikka olivatkin yhtä kysymysmerkkiä. Dominick jatkoi pian.
   ”Minulla ja pojalla onkin aamulla enemmän puhuttavaa kuin osasin arvatakaan.”
   ”Mitä?!”



Mark oli astunut edemmäs, nuori mies katsoi johtajaansa vihaisena.
   ”Jätitkö sen pojan henkiin?!”
   ”Hiljennä ääntäsi, poika nukkuu”, Dominick totesi tyynesti. Mark ei luovuttanut, vaikka ääni vaimenikin hieman.
   ”Miksi hitossa?!” mies ärähti. ”Se poika tietää! Helpointa olisi ollut… voi jumalauta, sinä vaarannat kaiken!”
   ”Ei hän kerro kenellekään, Mark. Luota minuun.”
   ”Mitä sinä edes haluat hänestä?! Mihin muka tarvitset häntä?!”
   ”Ei kuulu sinulle.”



Dominick käänsi selkänsä veljeksille, vaikka tunsikin etenkin Markin vihaisen katseen itsessään. Keskustelu oli päättynyt.
   ”Menkää.”
   ”Minä en tajua--!” Mark aloitti, mutta Gary tönäisi veljeään kyynärpäällään saaden nuoremmansa vaikenemaan.



Dominick kuuli kaksikon poistuvan. Toiset askelista olivat raivoisat, toiset rauhallisemmat, mutta yhtä kaikki ne suuntasivat ovelle ja ovesta ulos. Hymynkare hiipi jälleen miehen kasvoille.
   Ei, ei hän ollut aikonut missään vaiheessa vahingoittaa poikaa. Hän oli niin nuori, liekö poika vielä edes kahdeksaatoista? Mutta vielä vähemmän Dominick halusi satuttaa Adriania nyt, kun tiesi, keille poika oli sukua. Tässä taisi olla hänen viimeinen tilaisuutensa…



… ja sitä tilaisuutta hän ei haluaisi missään nimessä jättää käyttämättä.

***

Irviksen kommentteja:

No niin, ei tapahtunut ihmettä eikä päähenkilö vaihtunut lennosta :P

Herran nimeltä Dominick saattoivat monet tunnistaakin Poltteesta. Herrahan ei tarinassa esiintynyt, mutta näytin sen hahmon etukäteen ja koska en halua jättää hyvää hahmoa käyttämättä, otin sen nyt tähän (ja jos Polte jatkuu, siellä nähdään joku toinen Dominickin paikalla sitten).
Mutta mitä ihmettä Dominick oikein Adrianista tahtoo? Miksi mies on niin ystävällinen Adrianille? Ja mitä pojalle itselleen tapahtuu nyt, kun Samantha mitä ilmeisimmin kuoli harhaluotiin?

Nainen nimeltä Julia vilahti parissa kuvassa ase kädessä. Mitä ajatuksia hän herätti?