5: Turvapaikka

Valo sai silmäni siristelemään. Herätessäni täysin vieraasta paikasta minun piti hetki miettiä, missä oikein olin. En kotona ainakaan.
   Hyvin nopeasti totuus iski vasten kasvoja; en ollut kotona, vaan harmaasilmäisen miehen talossa. Sen saman tyypin, joka oli keskeyttänyt kahden muun miehen hyökkäyksen isoäidin taloon ja estänyt heitä ampumasta minua.

Nousin varovasti istumaan sängyn laidalle ja katselin ympärilleni. Oli selvästikin aamu, suurista ikkunoista kajasti valoa, aurinko pilkisti jostain selkäni takaa. Ehkä jopa myöhäinen aamu. Kuinka pitkään olinkaan nukkunut?



Ovi oli pönkitetty eilen illalla jollain, mutta nyt se avautui helposti. Astuin varovaisin askelin olohuoneeseen, vilkuilin ympärilleni; ei ketään missään. Ei harmaasilmäistä miestä, ei asemiestä tai hänen kumppaniaan, ei lyhythiuksista naista.



Näin ulko-oven. Saattaisin ihan hyvin paeta. Jättää talon taakseni, kun vain olisin tarpeeksi nopea enkä pitäisi turhaa ääntä ja --
   ”Huomenta, Adrian.”
   Voi helvetti.



Hän luki viereisessä huoneessa sanomalehteä täysin tyynenä. Kahvikuppi pöydällä höyrysi hivenen. Mies ei vaivautunut edes kohottamaan katsettaan lehdestä puhuessaan.
   ”Tule istumaan.”
   Ääni oli rauhallinen, karhea ja ystävällinen. Jollain oudolla tavalla melkein lämmin.

Epäröin monta pitkää sekuntia. Niiden aikana mies luki edelleen rauhallisena lehteä ja odotti sanomatta mitään. Kuin hän olisi varautunut siihen, etten tottelisi heti. Ei merkkiäkään kärsimättömyydestä tai kiireestä, vain sitä lämmintä rauhallisuutta, johon olin melkein jo tottunut.
   Se lämmin rauhallisuus taisi olla suurin syy sille, miksi koin velvollisuudekseni totella miestä.



Istuuduin varovasti tuolille miestä vastapäätä. Katsoin häneen epäröiden, ehkä vähän nöyränäkin. Olihan tämä mies loppujen lopuksi pelastanut henkeni. Ne rauhalliset eleet, joilla mies taitteli sanomalehden kasaan ja asetteli sen pöydälle, vakuuttelivat minulle, ettei vaaraa ollut.
   Pitkään aikaan kumpikaan meistä ei sanonut mitään. Mies tarkkaili minua pistävällä katseella, näytti tutkivan kasvojani. Lopulta hän hymähti.
   ”Josephin näköä sinussa, Adrian.”
   ”Mistä tiedät nimeni?” kysyin heti, ja mies vastasi hymynkareella.
   ”Kai nyt työntekijäni tiesivät, kenen kimppuun hyökkäsivät.”



Miehen tutkiva katse muuttui lempeämmäksi. Hän nyökäytti päätään itsekseen kaksi kertaa ennen puhumistaan.
   ”Nimeni on Dominick”, mies sanoi ystävällisesti. ”Ja olet nyt minun kotonani, kuten varmasti olet tajunnutkin. Olet turvassa täällä. Mitään pelättävää ei ole, ei edes Mitchellien osalta, tulen pitämään siitä huolen.”
   Hiljaisuus. En osannut vastata mitään. Dominick puhui minunkin puolestani.
   ”Mitä tiedät vanhemmistasi ja heidän vanhemmistaan?”



En ensin vastannut. Mikä keskustelu tämä nyt oli olevinaan? Lopulta tulin ajatelleeksi, mitä muka voisin hävitä kertomalla, etten tiennyt heistä juuri mitään. Mies vaikutti luottamuksen arvoiselta.
   ”Tuskin mitään. Sen, että isäni ja äitini olivat kai jonkin sortin rikollisia ja ryöstivät pankin.”
   Dominick kohotti kulmiaan ja tuhahti. Ei vihaisena, pikemminkin yllättyneenä.
   ”Et muuta?” hän kysyi, mutta ei odottanut vastausta. Sen sijaan hän nojautui aavistuksen eteenpäin pöydässä, lähemmäs minua. ”Adrian, sinun sukusi…”



”… sinun sukusi on suoranainen legenda.”
   Dominick risti kätensä pöydän ylle ja vastasi kysyvään katseeseeni läpitunkevaan tapaansa. En kysynyt mitään ääneen, mutta hämmennys varmasti paistoi katseestani.
   ”Joseph ja Alice de Luca olivat oman aikansa Bonnie ja Clyde”, Dominick sanoi. ”Useita ryöstöjä eri puolilla osavaltiota, vielä useampia muissa osavaltioissa. Mitään ei kyetty aukottomasti todistamaan, joten he eivät saaneet rangaistusta, ennen kuin menehtyivät viimeisen keikkansa jälkeen. Josephin äiti, sinun isoäitisi, oli toki puhdas pulmunen, mutta hänen veljensä taas… no, hän oli rikollinen kuten isäsikin. Ja Roaring Heights -nimistä kaupunkia pitkään otteessaan pitäneen rikollisjärjestön perustajan jälkeläisiä suoraan alenevassa polvessa.”



Hämmennykselläni ei tuntunut olevan rajoja. Olin vasta saanut tietää, että isäni ja äitini olivat olleet rikollisia ja ryöstäneet pankin, mutta ilmeisesti heidän toimintansa oli ollut varsin laajaa… ja sillä tiellä olivat olleet myös isäni äidin veli, siis isoenoni, ja hänen edeltäjänsä. Mitään tällaista en ollut uskaltanut kuvitellakaan. Koko sukuni näemmä vilisi rikollisia, enkä tiennyt, mitä ajatella siitä tosiseikasta.
   Eivätkä nämä uutiset olleet tietenkään ainoa syy hämmennykselleni. Olin Dominickin suhteen kahden vaiheilla. Miksi hän kertoi tämän kaiken minulle? Pitäisikö mieheen luottaa vai ei? Toisaalta teki mieli uskoa, ettei mies halunnut minulle mitään pahaa, mutta toisaalta… miten voisin luottaa mieheen, joka ilmeisesti johti minun ja isoäidin kotiin hyökänneitä rikollisia ja oli ilmiselvästi rikollinen itsekin?
   Sitä kautta poukkoilevaan mieleeni tuli isoäiti, ja ennen kuin ehdin edes ajatella asiaa, lausuin kysymykseni hätäisesti ääneen.
   ”Mitä isoäidille tapahtui?”



Dominick ei hämmentynyt nopeasta puheenaiheenvaihdostani. Hänen ilmeensä muuttui nopeasti melkein pahoittelevaksi, ja vastauksestaan päätellen hän vaikutti tietävän, mitä tarkoitin kysymykselläni. Tiesin kyllä isoäidin kuolleen luotiin, enemmän minua kiinnosti, mitä Dominick halusi väittää tapahtuneen. Hänhän oli käskenyt alaisiaan siivoamaan paikan, epäilemättä hänellä ei ollut aikomustakaan marssia poliisiasemalle ja tunnustaa välikohtausta.
   ”Menehtyi tulipalossa”, Dominick sanoi. ”Olen pahoillani, Adrian. Kuten sanoin eilen, se ei ollut minun käskyni, ja olen todella pahoillani tapahtuneesta. Voin vain pyytää anteeksi, vaikka haluaisin voida tehdä enemmän.”



Se oli tavallaan järkytys. Vaikken ollut olettanutkaan, että mies olisi jättänyt rikospaikan helposti tutkittavaksi, niin mielessäni pyöri silti kysymys siitä, miten pitkälle Dominick oikein oli valmis menemään peittääkseen rikoksen. Minä olin ainoa todistaja. Miksi olin hengissä?
   Samassa tajusin jotain. Lucy. Jos hän oli kuullut tulipalosta…
   ”Minun täytyy soittaa”, henkäisin ja kokeilin taskujani. Puhelin oli tainnut jäädä yöpöydälle ja tuhoutua liekkien mukana. Minun oli silti pakko saada yhteys Lucyyn, aivan pakko… en voisi antaa hänen luulla minun menehtyneen!
   ”Miksi ja kenelle?”



Dominickin ääni oli yhä rauhallinen, mutta miehen ilmeestä näki tämän olevan hiukan varuillaan. Päätin vastata kysymykseen rehellisesti.
   ”Tyttöystävälleni”, kähähdin. Dominick nyökkäsi hitaasti.
   ”Tyttöystävällesi”, hän toisti. ”Mitä aiot kertoa hänelle?”
   ”Että sikäli kun hän mahdollisesti tietää kodissani riehuneesta tulipalosta, minä en ole kuollut vaan olen turvassa!”
   Vaikenin. Viimeisen sanani kohdalla huomasin Dominickin vakaville huulille ilmestyneen hymyn.
   ”Aivan”, Dominick sanoi painokkaasti, silti yhä rauhallisesti. ”Olet turvassa.”



Mies nousi ylös kultakelloaan hipelöiden ja näytti mietteliäältä. Seurasin häntä katseellani. Dominick näytti punnitsevan vaihtoehtoja mielessään, harkitsevan pyyntöäni, ja lopulta hän vastasi.
   ”Voit soittaa minun puhelimestani, jos muistat numeron ulkoa.”
   Luottamuksenosoitus, sitä se oli. Dominick todella luotti siihen, että sanoisin vain olevani turvassa, vaikka voisin laverrella puhelimeen vaikka mitä muutakin. Tai sitten hän luotti siihen, että pelkäsin häntä tarpeeksi sanoakseni vain sen, mitä Dominick itse halusi. Ehkä sen varaan laskeminen oli jopa aiheellista.
   ”Kiitos”, sain sanottua.
   ”Älä mene mihinkään”, Dominick sanoi ja näytti kaivavan jotain taskustaan. ”Soitat tässä ja nyt.”



Dominickin ojennettua minulle puhelimensa pöydän yli nousin ylös, käänsin selkäni puolittain miehelle ja ryhdyin näppäilemään Lucyn numeroa ulkomuistista. En tiennyt vielä, mitä tarkkaan ottaen sanoisin Lucylle, mutta ehkä keksisin jotain puhelun edetessä.
   Puhelin hälytti kolmesti. Sitten toisessa päässä vastattiin.
   ”Lucy Riley.”
   ”Hei, Lucy.”



Lucy selvästi tunnisti ääneni, hän kuului vetävän terävästi henkeä.
   ”Adrian?! Mistä soitat? Missä olet? Minä luulin, että olet --”
   Tyttö vaikeni. Kuulin hänen hengittävän syvään. Lucy oli selvästikin kuullut tulipalosta.
   ”Rauhoitu”, sanoin ja vilkaisin Dominickiin, jonka ilmekään ei värähtänyt. ”Olen turvassa.”
   ”Missä tarkkaan ottaen?”
   Emmin. Mitä oikein sanoisin?
   ”Kerron myöhemmin.”
   Yksinkertainen vastaus. Asioiden pimittäminen Lucylta sattui, mutta en tiennyt, miten Dominick reagoisi, jos kertoisin olevani vieraan miehen talossa jossain kaupungin laitamilla. Se kuulostaisi epäilyttävältä, joskin niin kuulosti myöhemmin kertominenkin. Lucy oli sanomaisillaan jotain, mutta ennen kuin hän ehti sanoa mitään, päätin puhelun sanoillani.
   ”Soitan sinulle myöhemmin. Ymmärrät varmasti, että minun on hoidettava asioita.” Vaikenin hetkeksi ja jatkoin sitten. ”Tahdoin kuitenkin kertoa, että olen kunnossa.” Ja viimeiset sanat hiljaa, niin hiljaa, että toivoin, ettei Dominick saisi selvää sanoistani. ”Rakastan sinua.”



Puhelun päätyttyä Dominick tuli hakemaan puhelimen minulta ja jäi nojaamaan mietteliäänä pöytää vasten. Hetken hiljaisuuden jälkeen mies naurahti hiljaa. Hymy jäi hänen kasvoilleen. Hän vilkaisi minuun, näki kysyvän ilmeeni ja antoi hymynsä levitä.
   ”’Rakastan sinua’” hän toisti vesittäen kaikki toiveeni siitä, ettei Dominick olisi kuullut niitä sanoja. ”Mikään ei ole niin vilpitöntä kuin nuori rakkaus.”
   Hiljaisuus. Vanhempi mies näytti jälleen mietteliäältä. Hymy hänen kasvoillaan hiipui vähitellen pois.
   ”Nyt kun tyttöystäväsi tietää, missä olet, asia on parasta selvittää muillekin tahoille”, mies sanoi pohdiskelevaan sävyyn. ”Kerrohan, Adrian, luotatko minuun?”



Kysymys tuli täysin puun takaa ja sai minut hämmentymään jälleen. ’Luotatko minuun’? Miten paljon sitä voisi luottaa ihmiseen, jolla oli vähintäänkin epäilyttävä elämäntyyli ja jonka olin tavannut vasta viime yönä – samana yönä, jona isoäitini oli kuollut?
   Mutta toisaalta… tämä mies oli pelastanut henkeni. Tämä mies oli ollut minulle koko ajan ystävällinen. Hän oli antanut minun soittaa Lucylle, osoittanut omalta puoleltaan luottamusta. Eikö olisi aika maksaa se luottamus takaisin?
   ”Luotan.”
   Sinetöin vastaukseni nyökkäyksellä.



Dominick myhäili itsekseen.
   ”Mainiota”, mies sanoi hiljaa. ”Lähdemme heti, kun olet kuunnellut ja ymmärtänyt ohjeeni.”

***



Lähistöltä kuului kevyttä naputusta sormien liikkuessa näppäimistöllä ja kirjoittaessa jotain kiivaasti. Kuului myös kilahduksia tasaisin väliajoin, ryystävää ääntä jonkun juodessa kahviaan, jossain taisi soida radiokin. Aivan tavallisia ääniä, joista jokainen sai minut hermostumaan yhä vain enemmän ja enemmän.



En tajunnut, miten hän kykeni sellaiseen rauhallisuuteen. Ehkä hän oli tottunut toimimaan näin. Vedättämään viranomaisia. Elämään valheessa. Tekemään rikoksia. Sillä rikoshan se tämäkin oli, vähintäänkin avunantoa, vai mitä?
   ”Seuraava”, kuului konstaapelin kyllästynyt ääni palvelutiskiltä. Dominick nousi ensimmäisenä ja minä seurasin häntä epäröiden, toisaalta taas kovin riippuvaisena miehen läsnäolosta.



Kävelimme tiskin ääreen. Tietokonetta edelleen naputteleva konstaapeli puhui.
   ”Passi- vai lupa-asia?” hän kysyi narisevalla äänellä kuin olisi lopen kyllästynyt työhönsä.
   ”Ei kumpikaan”, Dominick vastasi. Konstaapeli ei edes hämmentynyt.
   ”Löytötavaratiski on toisessa kerroksessa”, hän sanoi. ”Täällä käsitellään muita asioita.” Tietokoneen naputtelu jatkui, eikä mies vilkaissutkaan meihin päin. Dominick ei kuitenkaan luovuttanut.
   ”Konstaapeli hyvä, tulin ilmoittamaan teille, että viimeöisen Windmill Wayn tulipalon uhriluku on pudonnut kahdesta yhteen.”



Tietokoneen naputtelu lakkasi kuin seinään. Konstaapeli kohotti katseensa meihin, vilkaisi minuun, sitten Dominickiin… sitten taas minuun. Hän kurtisti kulmiaan. Ennen kuin hän ehti sanoa yhtään mitään, Dominick tönäisi minua kevyesti kyynärpäällään merkiksi.
   Ääneni oli käheä. Jouduin aloittamaan lauseen kahdesti uudelleen ennen kuin sain mitään ääntä aikaiseksi.
   ”Olen Adrian de Luca.”
   Konstaapeli tiesi, mistä puhuttiin. Sen näki hänen eleistään, etenkin siitä, että mies päätti nousta hitaasti ylös tuoliltaan.



”Tule mukaani, poika.”
   Ääni oli uhkaava, tai sitten vain kuvittelin. Joka tapauksessa hätäännyin enkä tehnyt elettäkään liikkuakseni. Dominick vieressäni otti askelen kohti konstaapelia, joka nosti kätensä Dominickin eteen esteeksi.
   ”Ette te, hyvä herra.”
   ”Mutta konstaapeli”, Dominick sanoi hiljaa, pehmeästi, ”olen varma, että Adrian haluaisi minun olevan mukana.”
   ”Se ei tule kysymykseen, herra --”
   ”Antakaa hänen tulla mukaani”, sanoin hiljaa saaden konstaapelin vaikenemaan.



Katsoin konstaapelia pyytävästi. Hetken verran kuvittelin, ettei hän suostuisi, mutta toisin kävi. Huokaisten hän myöntyi pyyntööni.
   ”Hyvä on, jos se on sinulle niin tärkeää. Seuratkaa minua.”



Pöydälle asetettu suuri loisteputkilamppu oli niin kirkas, että sen tuijottaminen sattui silmiin. Yritin kaikin keinoin välttää lamppua, mutta pitää katseeni silti konstaapelissa. Pelotti. Paljon.
   ”Tämä ei ole kuulustelu.”
   Miksi hitossa sitten olimme kuulusteluhuoneessa?!



Konstaapeli katsoi minua suoraan silmiin. Ei enää jälkeäkään kyllästyneisyydestä. Mies taisi olla elementissään päästessään pelottelemaan teinipoikia.
   ”Kerrohan, Adrian”, hän aloitti, ”kerrohan minulle omin sanoin, mistä tulipalo oikein sai alkunsa ja miten sinä sieltä selvisit?”
   Dominickin ohjeistus kaikui päässäni. Sano isoäidin laittaneen ruokaa illalla. Lieden jääneen ehkä päälle, ehkä se oli sähköpalo. Että haistoit savua, näit liekit, pakenit, eikä mitään ollut enää tehtävissä…
   Ja minä sanoin. Selitin kaiken värisevällä äänellä niin tarkoin, kuin kykenin ohjeista muistamaan.



Konstaapeli kuunteli selitystäni, nyökkäsi päätään aina välillä. Mitään hän ei kirjoittanut ylös, pöydällä ei ollut edes sanelukonetta. Ehkä tämä tosiaan ei ollut kuulustelu. Ehkä mitään rikosta ei epäilty. Ehkä selviäisin tästä kuin koira veräjästä... ehkä Dominick selviäisi vailla sanktioita. Oliko se oikein vai väärin, siitä en ollut varma.
   ”Mielenkiintoista”, konstaapeli totesi lopuksi. ”Entä miksi et hälyttänyt apua? Mikset ilmoittanut itsestäsi välittömästi?”
   Kysymys, johon en ollut varautunut. Tähän minua ei oltu ohjeistettu. Hiljaisuus oli painostava, kunnes…
   ”Saanen vastata tähän kysymykseen pojan puolesta, konstaapeli.”



Lämpimät, vahvat kädet laskeutuivat olkapäilleni melkein isälliseen tapaan. Ja niin kummallista kuin se olikin, pelko tuntui väistyvän hiljalleen mielestäni. Dominick selvittäisi tämän. Hän tiesi, mitä tehdä. Hän pystyisi siihen, mihin minä en.



Kevyt puristus olkapäistäni sai minut rentoutumaan. Konstaapeli katsoi toinen kulma koholla Dominickin eleitä.
   ”Poikaparka oli aivan shokissa, kun löysin hänet kävelemästä keskeltä ajorataa”, Dominick sanoi. ”Hyvä, etten ajanut hänen ylitseen. Hän vietti minun luonani yön ja kykeni kertomaan vasta aamulla tapahtuneesta. Tulimme tänne välittömästi sen jälkeen.”
   Poliisimies rykäisi.
   ”Olkaa hyvät älkääkä koskeko todistajaan, hyvä herra, jo pelkkä läsnäolonnekin on sinällään ohjesäännön vastaista.”
   Kädet irtosivat olkapäiltäni viivytellen. Rentous kuitenkin jäi.



Konstaapeli nojasi pöytään ja näytti mietteliäältä. Hän puhui kuitenkin pian.
   ”Asiassa ei ole edelleenkään syytä epäillä rikosta”, hän sanoi. ”Mutta meidän tarvitsee välittää tieto löytymisestäsi eteenpäin. Jaksat varmasti selvittää asian vielä muutamalle ihmiselle, eikö vain?” Odottamatta vastausta mies jatkoi. ”Sen jälkeen meidän on mietittävä, missä asut. Isoäitisihän oli huoltajasi, eikö? Paikallinen lastenkoti ainakin on tupaten täynnä ja --”
   ”Hetkinen”, Dominick sanoi samaan aikaan kuin minä sain älähdettyä suustani hiljaa sanan ”lastenkoti?”. ”En usko, että on mitään järkevää syytä passittaa poikaa lastenkotiin. Minkä ikäinen hän olikaan? Hieman alle kahdeksantoista? Miksi ihmeessä pian aikuinen mies tulisi sijoittaa sellaiseen paikkaan? Resurssien ja verovarojen tuhlaamista, sanon minä.”
   ”Onko teillä parempi ehdotus, herra?” konstaapeli kysyi pisteliäästi.



Saatoin kuulla Dominickin äänestä hänen hymyilevän.
   ”On”, hän sanoi. ”Minulla on erittäin hyvä ehdotus tähän.”

***



Kaksi kahvikuppia pöydällä, sohvatyynyjen tyynyliinoissa Pariisi ja Eiffeltornit. Seinällä oli kuva jostain suuresta kaupungista. Radion ääni sekoittui puheensorinaan.



Helpottuneet jälleennäkemisen halaukset, poskelle suikattu suukkokin, olivat vaihtuneet hiljaisuuteen. Tunsin Lucyn odottavan katseen itsessäni, mutten osannut sanoa mitään. Oli liikaa ajatuksia päässä. Liikaa kaikkea, mihin tulisi sopeutua.
   Dominick oli jälleen lainannut puhelintaan. Sanonut, että hankkii minulle uuden pian. Olin saanut soittaa Lucylle, kertoa välttämättömimmän, sopia tapaamisestakin. Ja täällä me nyt olimme, istuimme kahvilassa ja Lucy halusi tietää kaiken ja minä yritin miettiä, mistä edes aloittaisin, kun totuutta en voinut kertoa.
   ”Sinäkö asut nyt sen… Dominickin luona?”



Nyökkäsin hiljaa. Lucy ei ollut tyytyväinen.
   ”Mutta sinähän vain törmäsit häneen yöllä. Et edes tunne häntä… miten he suostuivat siihen?”
   ”Siten, että minä olen melkein täysi-ikäinen ja minä halusin.”
   ”Miksi, Adrian?”
   ”Mieluummin hänen luokseen kuin lastenkotiin”, selitin. ”Ja Dominick on… ihan mukava mies.”



Lucy pudisteli päätään.
   ”Et kuulosta kauhean vakuuttuneelta itsekään, Adrian”, hän sanoi. Huokaisin raskaasti.
   ”Lucy, liikaa on tapahtunut viimeisen vuorokauden sisällä”, sanoin tyttöystävälleni. ”Älä pakota minua miettimään nyt liikaa.”
   Joku lisäsi taustalla soivan radion volyymia. Lucy näytti vilkaisevan kelloa.
   ”Pakko mennä, Adrian… isän liiketapaaminen päättyy pian, hän halusi minun olevan kotona tänään.”
   Nyökkäsin. Lucyn isä oli liikemies, toki upporikas sellainen, mutta liiketoimet sallivat hänen nähdä tytärtään liiankin harvoin ja siksi kai hän halusi nytkin Lucyn aikaisin kotiin.
   ”Ennen kuin lähden, Adrian…”



”… haluan tietää, oletko varmasti turvassa?”
   Lucy kuiskasi korvani juuressa selvästi ajatellen, että voisin ehkä kuiskata hänelle takaisin – kertoa salaisuuden. Tuntui pahalta olla kertomatta mitään siitä, mitä isoäidille oli oikeasti tapahtunut, miksi oikeasti olin päätynyt Dominickin luo sinä yönä. Mutta kysymykseen, jonka Lucy minulta kysyi, saattaisin vastata rehellisesti.
   ”Olen.”



”Olen täysin turvassa hänen luonaan.”
   Niihin sanoihin kykenin luottamaan itsekin.

***

Irviksen kommentteja:

Plääh, omasta mielestäni osa oli siitä tylsimmästä päästä, mutta ehkä nää "juoksevat asiat" pitää jossain osassa hoitaa poiskin että uskottavuus kutakuinkin säilyisi. :D Itse tarinahan ei ole vielä varsinaisesti edes alkanut... luultavasti kunnolla vauhtiin päästään vasta osan 8 tietämillä. Tajuatte sitten kyllä, mitä tarkoitin, kunhan sinne asti päästään.

Jaas, Adrian jäi sitten asumaan Dominickin luo! Onkohan poika sittenkään ihan niin turvassa, kuin mihin nyt shokissa ja hämmentyneenä uskoo? Mahtaako Dominickin lievästi manipuloiva persoona olla tarpeeksi pitääkseen pojan hiljaa? ;)