6: Varjojen talo

Minä en oikeastaan surrut isoäidin kohtaloa. En edes käynyt hänen haudallaan tai osallistunut hautajaisiin. Miten olisin voinut surra ihmistä, joka oli valehdellut minulle käytännössä koko elämäni ja aiheuttanut vanhempieni kuoleman?
   Tai sitten surun puuttuminen oli vain hämmennystä nykyisestä tilanteestani.

Kuten poliisiasemalla oli päätetty, minä jäin Dominickin luo. Kertaalleen joku lastensuojelun täti halusi tulla katsomaan elinolojani, mutta lähinnä hän vilkaisi pintapuolisesti Dominickin minulle lahjoittamaa vierashuonetta ja totesi kaiken olevan kunnossa. Ei kai melkein täysi-ikäisen pojan oma päätös vaatinut niin suuria taustatutkimuksia, tai sitten Dominickilla itsellään oli näppinsä pelissä. En olisi yhtään ihmetellyt, vaikka mies olisi lahjonut ne sosiaalityöntekijät.



En ollut saanut vieläkään tietää, miksi ihmeessä Dominick oli halunnut minut asumaan luokseen. Olin kuitenkin työntänyt kysymyksen syrjään mielestäni ja antanut asian olla. Lähinnä olin kiitollinen, että sain asua täällä. Vielä kiitollisempi, joskin hieman vaivaantunut, olin siitä, että Dominick kohteli minua kuin omaa poikaansa. Hankki minulle vaatteita tulipalossa tuhoutuneiden tilalle, osti uuden puhelimen – joka ei muuten ollut siitä halvimmasta päästä – ja antoi viikkorahaakin varsin anteliaasti. Päästi tapaamaan Lucya aina, kun halusin. Minusta alkoi vähitellen tuntua siltä, että Dominick alkoi ainakin yrittää olla minulle se isä, jota en ollut koskaan saanut tuntea.
   Isästä puheenollen…



Dominick oli ottanut tavakseen kertoa minulle useina iltoina tarinoita suvustani. En tiedä, olivatko ne keksittyjä vai eivät; ehkä Dominick yritti vain tehdä vaikutuksen ja sepitti juttuja omasta päästään, ehkä hän todella tiesi, mitä kaikkea oli joskus tapahtunut. Niin tai näin, niitä tarinoita minä kuuntelin mielelläni, vaikkeivat kaikki yksityiskohdat minua miellyttäneetkään. Halusin silti tietää.



Sitä paitsi, mitä pidemmälle Dominick kertoi tarinaa minun sukuni rikollisista, sitä varmempi olin eräästä asiasta; Dominick oli itsekin rikollinen ja tavoitteli samantyyppisen järjestön perustamista kuin millainen oli aikoinaan ollut Roaring Heightsissa minun sukulaisteni ylläpitämänä. Sitä tuki sekin tosiseikka, etten saanut koskaan mennä Dominickin makuuhuoneeseen. Se oli ollut ensimmäinen ohje, jonka olin saanut. Toinen ohje oli se, etten saanut kysyä, mitä oli talon kellarissa tai pyrkiä sinne.



Ja mikä epäilyttävintä, vaikka minä en saanut mennä kellariin, kuulin sieltä ajoittain puheensorinaa. Yleensä öisin, kun Dominick luuli minun nukkuvan. En saanut selvää sanoista, tokkopa olisin edes halunnut saada, mutta äänet tunnistin; ne kuuluivat Mitchellin veljeksille ja sille lyhythiuksiselle naiselle, jotka olivat olleet läsnä sinä yönä, jona isoäitini kuoli.
   Oli siis selvää, että jotakin rikollista Dominick kumppaneineen puuhaili. Siihen minä en halunnut sotkeutua, enkä olisi edes saanut lupaa sellaiseen, siitä olin varma.



Sinä myöhäisenä iltana, jona asiat muuttuivat, Anne Arboria hakkasi sade, jollaista kuivuneet nurmikot eivät olleet aikoihin nähneet. Tummat pilvet olivat peittäneet taivaan, tähtiä ei näkynyt. Jossain kaukana jylisi ukkonen.



Dominick luki tapansa mukaan. Hän teki sitä usein. Olin jo tottunut näkemään miehen kirja kädessä useita kertoja päivässä, joskus tunteja kerrallaan. Silloin, kun hän ei ollut kotona – omien sanojensa mukaan hän oli ”hoitamassa asioita” niinä hetkinä – kirjat lojuivat joka paikassa ja muistuttivat Dominickin keskeneräiseksi jääneistä luvuista.
   Olin yrittänyt aikani pälyillä juuri kyseisellä hetkellä lukuvuorossa olevan kirjan nimeä, mutta en ollut sitä tavoittanut. Ei se minua oikeastaan edes kiinnostanut. Mietin lähinnä muita asioita. Niin, väistämättä sitä alkaa miettiä jotain vietettyään lähes kuukauden rikollisen kotona ikään kuin ottolapsen asemassa.



Oli toki totta, että mietin edelleen Dominickin ylitsevuotavaa ystävällisyyttä, sitä, miksi mies oli lopultakaan ottanut minut luokseen asumaan. Mutta mietin minä muutakin. Sitä, että täyttäisin pian kahdeksantoista. Sitä, ettei elämälläni ollut vieläkään suuntaa. Sitä, mitä ihmettä tekisin täysi-ikäistyttyäni. Tuntuisi pahalta vain muuttaa pois Dominickin luota kaiken sen vieraanvaraisuuden päätteeksi. Eikö Dominick todellakaan halunnut mitään vastineeksi siitä, että sain asua täällä? Jos haluaisi, olisi paljon helpompaa vain sanoa kiitos ja jättää talo taakseen. Mutta mitä sen jälkeen tekisin? Mistä saisin töitä? Mistä rahaa elääkseni? Mitä halusin tältä elämältä?
   ”Mikä painaa mieltäsi?”



Dominick oli kai tarkkaillut minua huomaamattani. Kääntäessäni katseeni häneen hän kuitenkin vaikutti tuijottavan kirjaansa, ei minua. Kai hän oli silti havainnut jotain.
   ”Ei mikään erityinen”, mutisin Dominickille, joka kohotti kulmiaan hiukan.
   ”Adrian, arvostaisin rehellisyyttä.”
   Vääntelin hermostuneena sormiani. En olisi halunnut ottaa asiaa puheeksi. En vielä. Mutta pakko se kai oli ottaa, jotenkin edes.
   ”En tiedä, mitä teen täysi-ikäistyttyäni.”
   Tapa se on tämäkin sanoa, etten tiennyt, voisinko jättää Dominickin vai en.



Dominick sulki kirjansa yhdellä kädellä jättämättä kirjanmerkkiä. Hetken hän vain istui siinä kirja kädessään tekemättä mitään. Lopulta hän ojensi kätensä laskeakseen kirjan sohvapöydälle ja käänsi katseensa minuun.
   ”Et tiedä, mitä teet?” hän kysyi rauhalliseen tapaansa. ”Mitä tarkoitat sillä?”
   ”En kai minä voi loppuelämääni täälläkään roikkua”, sanoin kiihtyneenä ennen kuin ehdin edes tajuta, mitä sanoin. Dominick ei kuitenkaan loukkaantunut sanoistani, sen sijaan hänen suupielensä nyki aavistuksen huvittuneena.



Vanhempi mies nojautui taaksepäin sohvalla ja katsoi minua arvioivasti. Ennen kuin hän ehti puhua, minä puhuin.
   ”Minun täytyisi hankkia ammatti”, sanoin ja tajusin ääneni kuulostavan hätääntyneeltä. ”Tehdä jotain elääkseni. Minun pitäisi muuttaa omilleni ja --”
   ”Rauhoitu, Adrian”, Dominick sanoi. ”Voit asua täällä niin kauan, kuin haluat. Toki autan sinua asunnon hankkimisessa, jos se on se, mistä haaveilet, mutta tietenkin toivoisin, että pysyisit täällä. Toistaiseksi ainakin.”
   ”Minun pitäisi silti saada edes töitä!”



Olin epätoivoinen. Ristin käteni leukani alle ja väistin Dominickin katsetta. Mies puhui, pyrki rauhoittelemaan minua äänellään ja sanoillaan.
   ”Olen varma, että keksimme tähän jonkin ratkaisun. Luota minuun.”
   Muuta hän ei sanonut, ja vaikeneminen oli omiaan ruokkimaan epätoivoani yhä vain lisää. Mutta se epätoivo ei vähentänyt sanojeni painoarvoa.
   ”Luotan.”



Sinä yönä en nukkunut. En ollut vaivautunut edes riisuutumaan käydäkseni nukkumaan. Sen sijaan istuin sängyllä kaikki vaatteet ylläni ja kuuntelin sateen ropinaa viereistä autotallin kattoa vasten.
   Kuulin sen jälleen. Kuten niin monena yönä ennenkin.



Puhetta. Joku nauroi, ehkä hieman ivallisesti. Taas puhetta. Askelia. Joku tuli takaisin yläkertaan ja hetken luulin heidän tapaamisensa päättyneen, mutta puhe kellarissa jatkui. Tajusin askelten lähestyvän minun huonettani ja säpsähdin rajusti, kun kuulin koputuksen.



Dominick odotti hetken, että vastaisin koputukseen. Kun vastausta ei kuulunut, mies avasi oven hiljaa ja käveli varovaisin askelin sisään. Hän katsoi minua pitkään sanomatta mitään, ja vastasin hänen katseeseensa.
   ”Et nuku.” Se oli vain toteamus, syytä valveillaolooni Dominick ei varsinaisesti kysynyt. ”Hyvä.”
   ”Hyvä?” toistin, ja Dominick hymähti.
   ”Minulla on jotain näytettävää sinulle. Tule mukaani.”



Seurasin Dominickia ulos ovesta olohuoneeseen. Jo siinä vaiheessa, kun hän suuntasi kohti makuuhuonettaan, minulla oli pieni aavistus siitä, mitä hän halusi näyttää minulle. Ei se mikään tiedostettu ennakko-oletus ollut, korkeintaan mielen perukoilla olemassaolostaan muistutteleva ajatus, joka lieventäisi hämmennystä.



Päästyämme Dominickin huoneeseen eksyin katselemaan ympärilleni. Tuijottamaan nurkkaan sijoitettua yhden miehen sänkyä, kansioröykkiöitä hyllyillä, pöydällä lepäävää kannettavaa tietokonetta. Oli hämmentävää olla huoneessa, joka oli ollut niin pitkään kiellettyä aluetta ja josta en ollut nähnyt vilaustakaan.
   ”Tule, Adrian.”
   Havahduin Dominickin ääneen ja käänsin katseeni häneen.



Huoneen nurkassa oli kierreportaat alakertaan. Nähdessäni ne kuulin jonkun puhuvan, ja tajusin, että ne äänet, joita olin pitkään kuullut huoneeseeni, kuuluivat nyt paljon selvemmin.
   ”Alakertaan”, Dominick sanoi ja viittasi kädellään kohti portaita. ”Voit mennä edeltä. Siellä on vain yksi ovi, astu siitä sisään.”



Vastaamatta Dominickille mitään tein, kuten käskettiin ja kävelin portaat alas. Alakerrassa näkyi se Dominickin mainitsema yksi ovi ja jotain romua – sementtisäkkejä ja puulavoja. Kuulin taas puhetta, ja nyt se oli jo niin selkeää, että erotin sanat.
   ”… en vieläkään tajua sen äijän mielenliikkeitä.”
   ”Hiljaa, Mark, hän on tulossa.”
   ”Paskat minä siitä välitän, tietäköön heti alkuun, mitä mieltä olen tästä asiasta.”



Epäröin huoneen ovella. Dominick käveli taakseni ja tönäisi minua kevyesti eteenpäin sanomatta mitään. Laskin käteni kahvalle ja astuin sisään huoneeseen.



Katsoin heitä suoraan silmiin. Asemiehen kumppania ja talossa käynyttä lyhythiuksista naista. Pelkäsinkö? En. Kuulin Dominickin askeleet takaani ja oven painuvan kiinni. En pelkäisi niin kauan, kuin Dominick oli seuranani.
   Huoneen oikealta seinustalta kuului iloton naurahdus.
   ”Suojattisi ei näytä erityisen innostuneelta tästä.”



Se asemies seisoi seinän vieressä ja poltti tupakkaa. Hän vilkuili vuoroin minuun ja vuoroin Dominickiin, imaisi nautinnollisesti savukettaan ja kallisti päätään arvostelevasti.
   ”Hän ilmiantaa meidät”, mies tuhahti ja pudisti päätään. ”Katso nyt itsekin, Russell. Poju näyttää siltä, että kipittää heti aamulla lähimmälle poliisiasemalle --”
   ”Adrian ei kerro kenellekään”, Dominick sanoi rauhallisesti. ”Olen varma siitä. Istu, Adrian.”



Vaikken varsinaisesti tiennytkään, mistä oli kyse ja vaikka tunsin oloni niin epävarmaksi kuin vain rikollisten kokoukseen tuotu teinipoika saattoi olonsa tuntea, tottelin Dominickin käskyä. Tunsin hänen kätensä jälleen olkapäilläni samaan tapaan kuin silloin poliisiasemalla. Ele rauhoitti. Dominick puristi olkapäitäni kevyesti ennen kuin puhui.
   ”Adrian ei ole tyhmä”, hän sanoi. ”Hän on takuuvarmasti tiennyt jo isoäitinsä menehtymisestä alkaen, etten minä ole ammatiltani kirjastonhoitaja. Siitäkään huolimatta hän ei ole kertonut kenellekään, vaan on osoittanut minua kohtaan sellaista luottamusta, etten voi olla antamatta hänelle osaa siitä takaisin.”
   ”Kysymättä meidän mielipidettämme”, tupakkaa polttava mies ärähti.
   ”Äh, anna olla jo, Mark.”



Lyhythiuksinen nainen pöydän toisella puolella vilkaisi varoittavasti Markiksi kutsumaansa mieheen ja käänsi sitten katseensa takaisin minuun.
   ”Pojasta voi olla hyötyäkin”, hän sanoi ja hymyili osoittaen seuraavat sanansa minulle. ”Älä välitä Markista, Adrian. Koska nuo idiootit eivät osaa käyttäytyä, kerron sinulle, että vieressäni istuu Gary ja minä olen Julia.”



Tunsin Dominickin kädet edelleen olkapäilläni. Lakkasin väistelemästä katseita ja annoin katseeni kiertää Markista Juliaan, Juliasta Garyyn ja taas takaisin.
   ”Miksi olen täällä?” sain lopulta kysyttyä. Kuulin, kuinka Dominick liikehti korvani juuressa ja kumartui hieman lähemmäs.
   ”Vain seurataksesi tarkkaan, Adrian. Ei muuta. Ei toistaiseksi muuta.”



Ne sanat sinetöivät aavistukseni varmuudeksi. Tiedoksi siitä, että minusta haluttiin Dominickin seuraaja, jatkaja hänen työlleen sitten, kun aika miehestä jättäisi.
   Halusinko sitä?
   En tiennyt.



Sen kuitenkin tiesin, ettei minusta olisi pettämään Dominickin luottamusta.

***



Myöhemmin samana yönä

Sora rahisi kenkien alla liian korkeiden korkojen viedessä häntä askel askelelta lähemmäs määränpäätä. Jossain viiletti pienikokoinen rotta. Viaton olento, joka lakkasi elämästä yhden korpin rääkäisyn ja nopean syöksylennon myötä.



Veljekset odottivat häntä, aivan kuten sovittu. Julialla ei ollut itsellään hajuakaan siitä, miksi veljekset olivat halunneet tavata hänet ja miksi he olivat halunneet tehdä sen nimenomaan täällä. Nainen kuitenkin aavisteli pahaa, ja varmuuden vuoksi povitaskuun sujautettu pistooli poltteli rintakehää.
   ”Iltaa, Jackson.”
   Julia vastasi Garyn tervehdykseen nyökkäyksellä.



”Halusitte tavata.”
   Gary ei vastannut toteamukseksi naamioituun kysymykseen mitenkään. Sen sijaan selvästi ympäristöä silmällä pitävä Mark sanoi jotain.
   ”Meistä sen pojun tuominen keskelle kokousta oli pirun huono idea muiden huonojen joukossa.”
   Julia kohotti kulmiaan hieman. Toinen suupieli kaartui hymyyn.
   ”Vai niin ovat asiat.”
   Gary puhui nyt veljensä pysytellessä hiljaa. ”Myönnettävä se on sinunkin, ettemme ole saavuttaneet millään tasolla mitään. Russell on vain lupaillut tyhjiä, maksanut paskaa palkkaa ja lupaillut vähän lisää joskus hamassa tulevaisuudessa. Meistä se ei ole oikein, ei ole ollut pitkään aikaan.”



Julia vilkuili veljeksiä arvioiden. Oliko kyse siitä, mistä hän luuli olevan kyse? Hän voisi kokeilla. Olisi ehkä pienen tunnustuksen aika.
   ”Myönnetään”, Julia sanoi ja naurahti ilottomasti. ”Näkisin itsekin mieluummin sen pojan vaikka ruumishuoneella kuin meidän joukossamme. Keskenkasvuinen kakara, joka seuraa Russellia vain siihen saakka, että kasvattaa omat munat.”



Gary virnisti, miehen kellastuneet hampaat vilahtivat.
   ”Ilo havaita, että olemme samaa mieltä asioista”, mies sanoi. ”Meillä onkin sinulle tarjous. Keikka, joka auttaa meidät kolme jaloillemme. Jos onnistumme, rahaa on sen verran, että kykenemme laajentumaan ja palkkaamaan alaisia. Saamme olla itse itsemme herroja ja nostaa palkkaa enemmän kuin kukaan. Ei komentelua. Kukaan ei päätä puolestamme mitään. Me kolme ja Anne Arborin herruus… miltä kuulostaa?”



Hetken mietintätauko. Julia hipoi leukaansa sormillaan ja punnitsi vaihtoehtojaan.
   ”Millainen keikka?” hän lopulta tiedusteli virnistäen, ja Gary vastasi hymyyn.
   ”Suuren luokan keikka”, mies sanoi ja katsoi Juliaa alta kulmiensa. ”Benjamin Riley… nimi varmasti kertoo sinulle jo jotakin. Meillä on jo suunnitelma. Tiedämme, miten kierrämme asunnon hälyttimet. Ja me emme jää kiinni, me emme jätä todistajia. Kuuden viikon kuluttua tämä keikka muuttaa koko elämämme. Oletko mukana?”
   Julia nyökkäsi. Hymy Garyn kasvoilla vain leveni. Mark astui lähemmäs Juliaa.
   ”Mainiota.”



”Tervetuloa mukaan, Jackson.”
   Poikamainen nyrkkitervehdys toimi sopimuksen allekirjoituksena. Ei ehkä ihan Julian tapaista, mutta mitäpä hän ei tekisi näin suuren hankkeen puolesta. Tai pikemminkin rahan puolesta. Vain ja ainoastaan rahan.

***

Irviksen kommentteja:

Hmh, jotenkin tää ei nyt etene silleen kuin halusin, mutta noh. Pian ollaan päästy tämän "intron" ohi ja päästään itse tarinaan ;)

Pari kysymystä joihin ei ole pakko vastata:

1. Mitä lopun kolmikko aikoo tehdä Dominickin (ja Adrianin) suhteen?
2. Kuka on Benjamin Riley? Jotain osviittaa voi löytyä edellisestä osasta.