7: Älä luota keneenkään

Pehmeät sormet haroivat hiuksiani, kutittivat korvalehteäni. Siirtelivät yksittäisiä hiussuortuvia paikasta toiseen. Se tuntui hyvältä. Voi, miten olinkaan kaivannut tällaista läheisyyttä. Miten olin kaivannut hänen lämpimiä käsiään, pehmeitä huuliaan ja ajatusta siitä, ettei minun juuri nyt tarvinnut miettiä yhtään mitään.



Televiossa pyöri jokin ylisiirappinen romanttinen komedia. Niistä hän piti. Minä taas olisin voinut nukahtaa tähän paikkaan, eikä se johtunut yksinomaan siitä, että olin viettänyt viime yöstä puolitoista tuntia kokouksessa enkä ollut saanut unta sen jälkeen.
   ”Adrian…”
   Lucyn ääni oli hiljainen ja pehmeä. Vastasin siihen ynähdyksellä.
   ”Adrian, oletko --”
   ”Anna minun nukkua.” Se oli melkein ärähdys. Ei aivan.



Lucy vaikutti hermostuneelta. Käden liike pysähteli hetkeksi, sormet eivät tienneet, minne mennä tai mitä tehdä. Lopulta hän sanoi jotain kireällä äänellä.
   ”Olet muuttunut.”
   ”En ole. Olen väsynyt.”
   ”Ei se sitä ole, Adrian.” Lucyn ääni kuulosti surulliselta. ”Viimeiset viikot olet ollut enemmän kuin vain väsynyt. Hiljainen. Äreä. Onneton.”



Silmäni rävähtivät auki, mutten katsonut Lucyyn. En ehtinyt sanoa mitään, kun Lucy puhui.
   ”Mitä on tapahtunut?”
   ”Ei mitään”, vastasin ja yritin hillitä äreyteni, Lucy taisi olla oikeassa ainakin siinä asiassa. ”Ei yhtään mitään.”
   ”Adrian, jos sinun on huono olla sen miehen luona, niin --”
   ”Dominick ei liity tähän.”
   Hetken oli hiljaista. Lopulta Lucyn vaativa ääni.
   ”Kerro sitten, mitä tähän liittyy.”



Nousin hitaasti istumaan sohvalle. Lucy seurasi minua katseellaan. Hetken olin aikeissa ärähtää Lucylle takaisin jotain siitä, miten tämän ei pitäisi puuttua asioihin, mutta sain juuri ja juuri ne sanat pidettyä sisälläni. Lucyhan oli sentään ollut jo pitkään tyttöystäväni, olimme seurustelleet viisitoistavuotiaista asti. Kehen luottaisin, jos en häneen? Ei minulla ollut ketään muuta, isoäiti ei ollut aikoinaan antanut minun tavata kavereita ja opiskelut olivat vieneet mennessään kaikki kouluaikaisetkin tutut.
   ”Sinun on luvattava, ettet puhu tästä kenellekään”, kuiskasin. ”Kenellekään, ymmärrätkö?”
   Lucy sanoi ymmärtävänsä.



Se oli pitkä tarina. Tarina isästäni ja äidistäni. Tarina siitä, mitä sinä yönä oikeasti tapahtui isoäidille. Tarina Dominickista ja hänen pienestä rikollisjärjestönalustaan, varoitukset siitä, miten Lucy ei oikeasti saisi puhua tästä. Jätin kertomatta yksityiskohtia esimerkiksi Mitchellin veljeksistä, totta puhuen pelkäsin heidän takiaan Lucyn hengen puolesta, jos kukaan saisi koskaan tietää, että kerroin Lucylle nämä asiat. Mutta sen kerroin, miten olin jo usean viikon ajan, pari kertaa viikossa, päätynyt osallistumaan heidän kokoukseensa. Sitä, että tiesin heidän suunnittelevan rikoksia pitkälle tulevaisuuteen, en kertonut.
   Sen tarinan jälkeen välillämme vallitsi pitkään hiljaisuus.



Lucy puhui hiljaa, hauraalla äänellä.
   ”Tarvitsen aikaa.”
   ”Niin pelkäsinkin.” Vastaukseni oli tukahtunut. Palaa kurkusta oli vaikea saada nieleskelemällä pois. ”Mutta mitä ikinä teetkin, älä hyvä ihminen mene ikinä kertomaan tästä kenellekään, muuten käy huonosti --”
   ”Adrian, älä käsitä väärin. Tarvitsen aikaa sulatellakseni tätä. En halua jättää sinua enkä mene kertomaan kenellekään. En minäkään idiootti ole, tajuan kyllä, ettei näillä asioilla leikitä.”



Lucy nousi ylös, otti muutaman askelen, pyörähteli paikoillaan. Hän näytti yhtaikaa säikähtäneeltä ja tyynen mietteliäältä.
   ”Täytät pian kahdeksantoista”, tyttö sanoi. Kuulin hänen hengityksensä kiihtyneen, pelkäsikö tämä puolestani? ”Voit jättää heidät kaikki taaksesi viikon päästä, eikä sinun tarvitse koskaan tehdä mitään laitonta.”
   Olin pitkään hiljaa. Lopulta sanoin jotain, ihan vain jotain, jotta Lucy ei epäilisi mitään.
   ”Niin.”
   ”Adrian?”



Lucy oli kääntynyt minua kohti. Vastasin hänen katseeseensa odottaen tytön jatkavan.
   ”Haluan vain tietää”, hän aloitti hiljaisella äänellä, ”olethan varmasti itse turvassa siihen saakka?”
   Nousin ylös sohvalta ja kävelin lähemmäs Lucya.



Kiedoin käteni tytön ympärille, katsoin suoraan hänen silmiinsä. Oli yksi asia, josta saatoin olla varma, ja se oli tämä.
   ”Olen täysin turvassa.”
   Siihen voisin luottaa.



Kävellessäni kotiin sinä iltapäivänä oloni ei ollut kuitenkaan yhtään sen keveämpi. Lucyn sanat kaikuivat mielessäni. ’Täytät pian kahdeksantoista. Voit jättää heidät kaikki taaksesi. Sinun ei tarvitse koskaan tehdä mitään laitonta.’



Mitä olin oppinut Dominickin suvustani kertomista tarinoista? Ainakin sen, että kerran sille tielle lähtenyt poltti sillat automaattisesti takanaan. Paluuta ei ollut.
   Enkä tiennyt edes, halusinko sellaista olevan. Sillä eihän minulla ollut vaihtoehtoja. En ollut varma enää mistään.

***



Yleensä asiat menivät niin, että minä menin Lucyn luo tai sitten tapasimme kaupungilla. En ollut edes kysynyt Dominickilta, saisiko Lucy tulla joskus käymään hänen talossaan. Epäilin vahvasti, ettei olisi saanut.
   Mutta sinä tärkeänä päivänä käsitykseni muuttui, kun Dominick kysyi, enkö aikonut kutsua tyttöystävääni juhlistamaan täysi-ikäistymistäni.



Olisin kutsunut, jos hän olisi vastannut puhelimeen. Jos hän olisi kahteen päivään vastannut puhelimeen. Oliko Lucy muuttanut mielensä siitä, halusiko jättää minut vai ei? Hän oli toki jokusen päivän uutisen jälkeen käyttäytynyt aivan normaalisti, mutta jos hän olikin tullut toisiin ajatuksiin ja päättänyt, ettei halunnut enää jatkaa kanssani… ja jos hän aikoi kertoa tämän kaiken eteenpäin ja…
   Koputus kuului ovelta. Joku laski kätensä ovenkahvalle ja veti oven auki.



Dominick sulki oven perässään astuessaan sisään. Hän näki, että olin surullinen, sen kuuli hänenkin surumielisestä äänestään.
   ”Olen lähdössä kauppaan pian”, hän sanoi varovasti ja jatkoi lyhyen tauon jälkeen. ”Oletko varma, ettet halua juhlistaa syntymäpäivääsi mitenkään?”
   Pudistin päätäni hitaasti. Dominick kuului hengähtävän syvään.
   ”No, hei sitten.”
   Mies kääntyi ja poistui huoneesta.



Olin peloissani, siitä ei päässyt mihinkään. Mutta vielä enemmän kuin peloissani olin pettynyt, surullinen, vihainenkin. Vihainen itselleni. Miksi olin alun perinkään kertonut Lucylle? Miksen ollut vain pitänyt kaikkea omana tietonani? Miksen paennut nyt, kun siihen oli mahdollisuus, aloittanut uutta elämää muualla, aloittanut elämää Lucyn kanssa?



Ylös tuolilta nouseminen oli varmasti fyysisesti rankinta, mitä pystyin sillä hetkellä tekemään. Tunsin olevani kuin sumussa, kuin mikään ei tuntuisi miltään. Tältäkö sydänsurut tuntuivat? Suunnilleen samalta kuin se, kun olin saanut tietää vanhempieni kuolleen isoäitini takia.
   Ja kuitenkin, yhtäkkiä, ilman ennakkovaroitusta – puhelin soi.



Vastasin puhelimeen sellaisella nopeudella, etten ehtinyt edes lukea soittajan nimeä ruudulta. Ehdin kuitenkin toivoa. Uskalsin toivoa.
   ”Adrian.”
   Nyyhkettä linjan toisesta päästä. Hiljaista kohinaa. Jokin kilahti. Kuiskasin hänen nimensä puhelimeen.
   ”Lucy?”
   ”Miten sinä saatoit?”
   Tytön katkera ääni oli niin hiljainen kuiskaus, että se oli peittyä linjan vaimeaan kohinaan.



En olisi voinut olla hämmentyneempi. Pudistelin päätäni ihmeissäni, vaikka tiesin, ettei Lucy sitä nähnyt.
   ”Mitä?”
   ”Miten saatoit?” Lucy toisti itkuisena. ”Et kertonut minulle. Et varoittanut minua. Sinäkö sen suunnittelit?”
   ”Lucy, en ymmärrä--”
   ”En minäkään, Adrian. En minäkään.”
   ”Voisitko kertoa vähän lisää? En oikeasti tiedä, mistä puhut.”



Hetken hiljaisuus. Vain satunnaiset nyyhkäisyt rikkoivat sen.
   ”Media ei ole vielä saanut tietää mitään”, Lucy sopersi puhelimeen. ”Pian on. Kun tästä kaikesta kirjoitetaan lehtiin, joku tajuaa varmasti nähneensä jotain. Ja te jäätte kiinni, Adrian, te jäätte aivan varmasti kiinni ja saatte mitä ansaitsette. Minä en teitä ilmianna, kiitos pelottelusi, mutta joku sen vielä tekee.”
   Hengitin raskaasti. Minulla oli pieni aavistus.
   ”Lucy, mistä ihmeestä on kyse?”
   Lucy itki.
   ”Isäni kuolemasta, Adrian. Toivottavasti saat hyvän elämän niillä rahoilla, jotka pakotitte hänet nostamaan pankkitililtään teille ennen kuin tapoitte hänet.”
   Linja katkesi.



Tuijotin mykistynyttä puhelinta ristiriitaisin tuntein. Hämilläni. Vihaisena. Pelokkaana. Vähitellen kuvio alkoi selvitä mielessäni. Ajatusten kiitäessä eteenpäin ja maalatessa mieleeni tapahtumien kulkua koko kehoni alkoi väristä silkasta epäuskosta.
   Lucyn liikemiesisä oli siis tapettu. Hänet oli pakotettu nostamaan tililtään rahaa murhaajia varten. Ja ketkä tässä maailmassa hankkivat rahaa sellaisin keinoin? Rikolliset. Mikä Dominick oli? Rikollinen.
   Voi helvetin helvetin helv…



”Saatanan kusipää!!”
   Karjaisuni kaikui talossa. En ollut kuullut ulko-oven vielä kolahtavan, Dominick siis oli vielä sisällä ja kuuli huutoni ja juoksuaskeleeni. Parempi niin. Halusin toimia nyt, kun adrenaliini vielä virtasi suonissani ja kun olin niin vihainen, että olisin voinut kuristaa Dominickin siihen paikkaan.



Olin oikeassa siinä, ettei Dominick olisi vielä lähtenyt. Mies seisoi olohuoneessa ja katsoi hämmentyneenä, kun ryntäsin kohti häntä kädet nyrkkiin puristuneina, valmiina pieksemään miehen vaikka heti.



Yritin lyödä häntä kasvoihin, mutta yritykseni oli tuomittu epäonnistumaan. Dominick piteli minua kaikkine voiminensa käsivarren mitan päässä ja väisti iskujani.
   ”Mitä sinä --”
   Yritin vastata jotain, mutta vastaukseni jäi raivonkarjaisuksi. Dominick tavoitteli sinne tänne viskovia nyrkkejäni, sai otteen toisesta, lopulta toisestakin.



”Päästä irti minusta!”
   Riuhdoin käsiäni minkä ehdin, mutta Dominickin vahva ote ranteistani piti. Mies puristi niitä niin kovaa, että se alkoi jo sattua.
   ”Rauhoitu, Adrian!”
   ”En rauhoitu, saatanan kusipää, minä tapan sinut kuten sinä tapoit hänet, satutan kuten satutit Lucya, minä --!”
   ”Rauhoitu ja kerro minulle, mistä on kyse!”
   ”Tiedät sen jo!”
   ”En tiedä, joten istu alas ja selitä tämä minulle!”



Riuhtaisin itseni irti Dominickin otteesta ja astuin pari askelta taaksepäin välttääkseni uuden vangitsemisen. Huusin miehelle kurkku suorana.
   ”Sinä tapoit hänet!” karjaisin Dominickille, joka näytti yhä hämmentyneemmältä. ”Benjamin Rileyn! Etkä voinut olla tietämättä, että hän oli Lucyn isä, sinä tiesit Lucyn sukunimen!”
   ”En ole tappanut ketään”, Dominick totesi rauhallisesti, ja vastasin hänelle heti.
   ”Et vai?! Voitko sanoa suoraan, kirkkain silmin, ettet muka ollut tämän takana?!”



Dominickin ilme oli surullinen, katse vilpitön. Silmät niin kirkkaat kuin keski-iän ylittäneen miehen harmaat iirikset vain voivat olla.
   ”Voin.”
   En sanonut mitään. Rintakehäni kohoili kiivaasti, olin yhä vihainen. Dominick kallisti päätään.
   ”Adrian, luuletko sinä, että olen ainoa rikollinen tässä kaupungissa?”



Raivon kyynel pyrki poskelleni. Se oli ensimmäinen kerta vuosiin. ’Lucy kuvittelee, että se oli Dominick. Että se olin minä.’ Ääneen en voisi sitä sanoa, en Dominickille, en voisi paljastaa, että olin kertonut kaiken Lucylle.
   ”Kuka?” onnistuin kähähtämään ja pyyhkäisin sen yhden ainoan kyyneleen pois poskeltani. Dominick ymmärsi kysymykseni ja vastasi heti. Kuulin hänen vastauksensa kuin jonkin esteen takaa, kumisevana, hiljaisena.
   ”Sitä minä en tiedä, mutta epäilemättä minun on selvitettävä, ettei se ole…”
  Dominick vaikeni.



Toistin kysymykseni, tällä kertaa eri merkityksessä.
   ”Kuka?”
   Dominick pudisti päätään eikä vastannut kysymykseeni. Saatoin kuitenkin päätellä vastauksen hänen seuraavista sanoistaan.
   ”Adrian, minun lienee parasta puhua Garyn kanssa. Hän on aina ollut uskollisempi kuin veljensä… tarvitsen sinut mukaan siihen. Taisit kuulla tämän Lucylta itseltään? Niin tai näin, tarvitsen sinun tietosi tapahtuneesta, joten ole kotona illalla.”



Dominick käänsi minulle selkänsä ja marssi ovesta ulos jättäen minut kytemään raivoa. Jos se oli ollut Mark tai Gary, niin… niin en tietäisi, mitä tehdä. He olivat Dominickin puolella, Dominick heidän puolellaan. Saisin vihata heitä niin paljon kuin sielu sietäisi, eikä Dominick siltikään pistäisi heitä maksamaan teoistaan.



Mutta jonain päivänä… vielä jonain kauniina päivänä asiat muuttuisivat.

***



Kumpikaan meistä ei kyennyt istumaan aloilleen. Ei edes yleensä niin rauhallinen Dominick. Hän vaelteli ympäri kellaria ja suki partaansa vilkuillen aina silloin tällöin rannekelloa.
   ”Gary on myöhässä.”
   Dominick ei ollut tyytyväinen, enkä ollut minäkään. Gary oli pyydetty paikalle yhdeksäksi. Kello taisi lähestyä puolta kymmentä. Ja minä paloin jo halusta tietää, oliko Gary ollut kaiken takana.



Sillä hetkellä kellarin toinen ovi avautui ja Gary Mitchell asteli sisään rennosti, kuin ei olisi koskaan myöhässä ollutkaan.
   ”Iltaa.”
   ”Olet myöhässä, Gary.”
   ”Pahoittelen. Tuli… mutka matkaan.”



Gary pysähtyi Dominickin eteen, kohotti hieman kulmiaan ja oli kysymäisillään jotain, mutta Dominick ehti ensin.
   ”Benjamin Riley.”
   Garyn kulmat kohosivat entisestään. Hän laski hieman leukaansa katsoakseen johtajaansa kulmiensa alta. Dominick jatkoi.
   ”Tapoitteko hänet Markin kanssa?”



Hiljaisuus. Pehmeä hymy. Naurahdus.
   ”Emme tappaneet.”
   Hänen kätensä kävivät selän takana. Kun hän siirsi ne nopealla liikkeellä takaisin eteensä, hän jatkoi.
   ”Emme kahdestaan.”



Pistooli osoitti meitä kohti nopeammin kuin kumpikaan meistä osasi asiaan varautua. Vasta, kun Gary oli hoitanut tähtäystä jo hyvän aikaa, Dominick sai sanottua jotain.
   ”Gary?”
   ”'Halusimme ryöstösaaliin, koska halusimme osaksemme luottamusta sinulta'”, Gary sanoi ivallisella, kimeällä äänellä. ”Vittu, mitä paskaa. Ja sinä uskoit sen! Me tarvitsimme vain pääomaa, rahaa lähteäksemme omille teillemme… ja nyt meillä on sitä. Mitä teemme enää sinulla ja pennulla? Emme yhtään mitään, olette vain tiellä, te molemmat.”



Dominick oli asettunut eteeni. Mies piti käsiään sivuillaan selvästikin tarkoituksenaan pitää minut selkänsä takana ja suojella minua. Minä taas pelkäsin hitosti ja kykenin vain vapisemaan Dominickin selän takana ja odottamaan laukausta.
   ”Gary, me voimme jutella tästä”, Dominick sanoi tilanteeseen nähden erittäin rauhallisella äänellä. ”Me voimme tehdä yhteistyötä.”
   ”Yhteistyön aika on ohi”, Gary sanoi virnistäen. ”Niin, ja koska olen ilkeä ihminen… et liene kertonut pojalle sinun ja pojan isän pikku yhteiskeikasta? Miten piilotitte vaimosi ruumiin? Miten Joseph auttoi sinua peittämään murhan jäljet? Tässä maailmassa kukaan ei ole puhdas, poikaseni… ei edes ah-niin-suojelevainen Dominick Russell, joka suojeli omaa vaimoaankin tasan niin paljon, että tappoi hänet.”



Jos Gary oli kuvitellut, että tuon uutisen kuuleminen vaikuttaisi minuun enää mitenkään, hän oli ollut pahasti väärässä. Pelkäsin jo valmiiksi niin paljon, ettei tuo tieto hetkauttanut minua suuntaan eikä toiseen.
   Dominick yritti puhua Garylle. Ratkaista asian kuin herrasmies ainakin.
   ”Rahaa, sitähän sinä haluat?” Dominick kysyi hiljaa. ”Kuinka paljon?”
   Gary nauroi ääneen. Nauroi, eikä sanonut enää mitään.



Kolme laukausta. Tuskanhuuto, joka muuttui korahdukseksi. Jouduin väistämään lattialle kaatuvaa ruumista.
   ”Dominick!”



Olisin halunnut kumartua hänen puoleensa. Tehdä jotain, tyrehdyttää verenvuodon, pelastaa hänet. Mutta jossain sisimmässäni tiesin, ettei se olisi enää mahdollista. Tiesin myös, että nyt minun ja Garyn välissä ei ollut enää ketään, että seuraavana tähtäimessä olisin minä.
   Gary kallisti päätään ja hymyili. Osasin aavistaa, ettei hän sanoisi mitään ennen laukausta. Siksi juuri nyt oli aika toimia, jos haluaisin pitää henkeni.



Lähtiessäni juoksuun ensimmäinen luoti osui metalliseen kaappiin takanani ja tunkeutui sen ovesta läpi. Gary kirosi ääneen, kun tönäisin oven auki kyynärpäälläni ja ampui uudelleen. Sekin luoti meni ohi, täpärästi, mutta kuitenkin.
   ”Saatana --!”
   Hän juoksi perässäni. Tiesin tarvitsevani aikaa. Miten saisin estettyä hänen kulkunsa?



En tiedä, kompastuiko hän matkalla Dominickin ruumiiseen vai mitä tapahtui, mutta sadattelun ja kolahduksen myötä sain muutaman kallisarvoisen lisäsekunnin. Käytin ne kaataakseni huoneen nurkassa olevan puulavapinon. Siitä irtosi tikkuja käsiini, mutta minä vähät välitin. Parempi tikut käsissä kuin luoti otsassa…



Puulavat eivät pidättelisi Garya kauaa. Mies saisi ne pois tieltään tönäisemällä ovea jokuseen otteeseen voimakkaasti. Oli aika juosta portaisiin ja paeta paikalta. Minne, sitä en tiennyt, mutta ei minun tarvinnutkaan tietää. Nyt piti vain päästä pois.



Sydän rinnassa villisti takoen kiisin Dominickin huoneen poikki kohti ovea. Jotain räsähti alakerrassa, puulavat kai kaatuilivat vähän lisää. Mutta Gary ei saisi minua kiinni, ei enää. Tarvitsi vain juosta ulko-ovesta pihalle ja…
   Askelia.



Askeleet kuuluivat väärältä puolelta ovea. Siltä puolelta, jonne minun oli tarkoitus paeta. Ovia kuului avautuvan ja sulkeutuvan, tulijat juoksivat…
   ”Ei ole täällä!”
   He etsivät minua. Mark ja Julia. Ja minä olin ansassa.



Ellei…

***



Kun Gary oli viimein saanut ovea tönäistyä niin moneen kertaan, että puulavapino sen edessä oli siirtynyt ja sallinut miehen luikkia ovenraosta ulos, hän juoksi pistoolia kädessään puristaen kohti portaikkoa. Jokaista askelta siivittivät hiljaa huulilta karkaavat kirosanat.



Helvetin helvetti! Se poju ei pitäisi häntä tällä tavoin pilkkanaan. Onneksi Mark ja Julia olivat jo talossa, he olivat varmasti ahdistaneet Adrianin nurkkaan… laukauksia ei ollut kuulunut, joten poika olisi edelleen elossa. Gary harppoi portaita ylös kaksi askelmaa kerrallaan yläkertaan saakka.



Yllätys oli suuri, kun yläkerrassa vastassa olivat Mark ja Julia. Ilman poikaa.
   ”Missä hän --” Gary aloitti samaan aikaan, kun Julia kysyi jotain.
   ”Ammuitko molemmat?”
   ”En!” Gary älähti. ”Se poika juoksi yläkertaan, ettekö muka törmänneet häneen?”
   ”Emme törmänneet”, Julia tiuskaisi takaisin. ”Tutkimme koko talon. Jos hän olisi juossut tänne, olisimme nähneet hänet.”
   ”Voi helvetti!” Gary karjaisi. Tällä kertaa kaikkien yllätykseksi Mark oli se, joka kohotti kätensä rauhoittelevasti.



Mark ei näyttänyt hätääntyneeltä. Hän oli rauhallisin koko kolmikosta.
   ”Jos poika juoksi ylös”, hän aloitti mietteliäänä, ”muttei tullut meitä vastaan saati poistunut talosta… hän on edelleen tässä huoneessa.”
   ”Kuten missä?” Gary ärähti, ja Mark vastasi siihen itsetietoinen hymy huulillaan.
   ”Kuten piilossa kaapissa selkäsi takana.”



Gary katsoi taakseen. Seinän vieressä todella oli kaappeja, mutta aivan liian pieniä sellaisia kenenkään piilopaikaksi. Sitä paitsi kaappien lisäksi Gary näki jotain muutakin.
   ”Hän ei ole kaapissa. Hän ei ole koko talossa.”
   Gary käänsi selkänsä veljelleen ja Julialle ja käveli raivoisin askelin lähemmäs näkemäänsä.



Verhot hulmusivat keveässä tuulenvireessä. Avoimesta ikkunasta näkyi kaupunki.

***



En ehkä tiennyt, minne mennä, mutta se juuri saattoi olla etuni; eipä sitä nimittäin sitten tiennyt kukaan muukaan eikä sitä voisi mistään päätellä. Juoksin päämäärättömästi eteenpäin, tajusin, että oli pysyttävä liikkeessä. Etsiydyttävä kenties keskustaan. Kaupungin laitamilla minut voisi hyvin ampua, eikä kukaan huomaisi välttämättä mitään.



Päästyäni kerrostaloalueelle olin jo pahasti väsynyt ja juoksuni alkoi olla ponnetonta. Olisi silti jatkettava. Jatkettava, kunnes löytäisin etsimäni. Sillä jotain minä etsin, jotain, jolla päästä kauas pois.



”Taksi!”
   Hengästynyt karjaisuni ja epätoivoinen huitomiseni saivat taksikuskin pysähtymään ja kohottamaan kulmiaan nähdessään minut. Kokeilin taskujani, onneksi Dominick oli antanut minulle roimasti viikkorahaa… pääsisin näillä pitkälle.



”Minne matka?”
   Mietin hetken. Jotain oli keksittävä, mieluiten nopeasti, ettei kuski alkaisi epäillä. Onneksi olin juuri ja juuri täysi-ikäinen. Minua ei voisi pysäyttää mikään. Niinpä sanoin ääneen ensimmäisen kaupungin nimen, joka mieleen tuli.



”Roaring Heights.”

***

Irviksen kommentteja:

Uusi osa tuli varsin nopeasti, koska olin ihan liekeissä tän kanssa ja koska en malttanut pitää tätä tän pidempään poissa teidän silmistä. :D

Älkää tappako mua. Tiedän, että ainakin pari tyyppiä tykkäsi Dominickista ihan hirveästi, mutta sen kohtalo oli sinetöity jo tarinan alussa ja se on iso käännekohta tässä tarinassa ylipäätään. No can do.
Niin, ja älkää nyt vain menkö hehkuttamaan osan loppuun liittyen että "kiva nähdä Roaring Heights 2000-luvulla". Koska ei nähdä. Ensi osa paljastaa miksi ei...

Seuraava osa vaatii jälleen suunnittelua, joten menee varmasti viikonlopun yli ennen kuin saan sen ulos. :)