1.6 Eikä rakkaus tunne rajoituksia

Pitelin puhelinta kädessäni vaitonaisena, kykenemättä tai edes haluamatta sanoa mitään. Pelkäsin, että mitä tahansa sanoisinkaan, pilaisin kuitenkin kaiken. En halunnut työntää häntä pois, en halunnut puhelun päättyvän…
   ”Adrian? Oletko siellä?”
   ”Lucy…” sain kähähdettyä, ja nainen kuului huokaisevan.
   ”Mietit varmaan, miksi soitan… piti etsiä numerosi numeropalvelusta ja… ja haluan puhua kanssasi.”



Tuijotin rumaa tapettia seinällä yrittäen miettiä, mitä oikein sanoisin. Puhu sitten? Mitä oikein haluat? Ei, kaikki kuulosti töykeältä, kuin en haluaisi puhua hänen kanssaan. Ja minä halusin, enemmän kuin mitään halusin tilaisuuden puhua hänelle.
   Lucy jatkoi.
   ”Tarkkaan ottaen haluaisin puhua kanssasi kasvotusten”, nainen kuiskasi puhelimeen, ja minulla kesti hetken tajuta, mitä hän oikein sanoi.
   ”T-tietty”, änkytin puhelimeen. ”Se sopii. Mihin aikaan aamulla tulen?”
   ”Ei aamulla, Adrian. Nyt.”
   Hetken hiljaisuus.
   ”Jos se vain sopii”, Lucy lisäsi arasti, ja minä vastasin nopein sanakääntein.
   ”Ilman muuta, tulen heti.”
   Lucy kuului taas huokaisevan.
   ”Kiitos. Alaoven koodi on 4827. Hissillä ylimpään kerrokseen.”
   Puhelu katkesi.

***



Jo päästessäni hissistä ulos talon ylimmässä kerroksessa ehdin kirota asuvalintaani useampaan otteeseen. Ei ollut houkuttanut yhtään laittaa päälle sitä kylmänhikistä ja rannekahleista ikävästi muistuttelevaa Darryllin kauluspaitaa päälle, mutta sekin olisi ollut parempi valinta kuin nyt päälläni olevat, ainoat suhteellisen puhtaat vaatteeni. En tuntenut kuuluvani tänne. En edes rappukäytävään, designtuolien keskelle.
   Mutta pakko olisi mennä. Vaatteita ei ehtisi käydä vaihtamassa. Ei nyt.



En ehtinyt edes koputtaa sen käytävän ainoaan oveen, kun se jo avattiin. Seisoin pitkään hämmentyneenä paikoillani, enkä ainoastaan yhtäkkiä avautuneen oven vuoksi.



En voinut sille mitään, katseeni oli liimautunut Lucyn vartaloon. Tarkkaan ottaen siihen, mihin hän oli pukeutunut. Minunko takiani? Lucy taisi huomata katseeni, hän vastasi ääneen lausumattomaan kysymykseen tervehtimättä.
   ”Tulin juuri cocktailjuhlista. Tai no, kaksi tuntia sitten. Tule sisälle.”
   Niinpä tietenkin, ei Lucy minun takiani pukeutuisi noin. Hyvä sinänsä, enpähän kokisi olevani itse alipukeutunut.



Kävelin Lucyn perässä sisälle asuntoon. Vilkuilin ympärilleni, hain katseellani jotain tietämättä itsekään, mitä. Lopulta tajusin, ketä etsin; Rayta.
   ”Missä miehesi on?” kysyin äänellä, joka oli liian kimeä ja tukahtunut ollakseen minun.
   ”Työmatkalla.”
   Kiihtynyt sykkeeni rauhoittui hetkeksi.



”Otatko viiniä?”
   Tuijotin keittiön pöydän äärelle jääneen Lucyn selkää ja yritin pysyä kärryillä naisen ajatuksenjuoksussa. Viiniä? Viinistäkö me olimme tulleet tänne puhumaan?
   ”Lucy, mistä halusit puhua?”
   Sanaakaan sanomatta Lucy kääntyi ja käveli korot kopisten keittiön kaappien luo.



Kun Lucy kilisteli viinilaseja kaapin viereen kumartuneena, istuuduin alas jääden odottamaan naisen paluuta. Vilkuilin viinipulloa pöydällä ja lasia sen vieressä. Pullosta oli otettu tuo yksi juomaton lasillinen, ei sen enempää, Lucy ei siis ollut edes humalassa.
   Pian Lucy nousi ylös ja toi eteeni kristallisen viinilasin, johon kaatoi punaviiniä kevein ranneliikkein.



Hipaisin mietteissäni kristallilasin jalkaa, tuijotin tummanpunaisen nesteen syvyyksiä ja tunsin Lucyn katseen itsessäni. Ennen kuin ehdin itse sanoa mitään tai tajuta, mitä Lucy oikein tuijotti, nainen puhui.
   ”Mitä kädellesi on tapahtunut?”
   Käden kevyt, hipelöivä liike pysähtyi. Teki mieli piilottaa koko käsi, mutta se vasta olisikin ollut epäilyttävää. Nostin katseeni ja katsoin Lucya silmiin, yritin näyttää rehelliseltä.
   ”Työtapaturma.”
   ”Mitä teet työksesi?” Lucy kysyi heti, enkä osannut muutamaan ensimmäiseen sekuntiin vastata mitään, en edes hätävalhetta.



Lucy pudisteli päätään.
   ”Mitäpä se minulle kuuluu”, hän sanoi hiljaa ja siemaisi huokaisten viinilasistaan. ”Minähän se olin, joka ajoi sinut pois. En edes kuunnellut, mitä sinun piti sanoa. Ja kadun sitä.”
   Uusi siemaisu.



Kohotin itsekin viinilasin huulilleni. En ollut viinien asiantuntija, mutta se kyseinen viini ei maistunut ainakaan halvimmalta mahdolliselta. Harkittuani pitkään, mitä sanoisin, puhuin varovaisella äänensävyllä. Kuin sanani voisivat hajottaa jotain pirstaleiksi.
   ”Haluatko kuulla sen nyt?”
   Lucy pudisti päätään.
   ”En halua puhua isäni kuolemasta, Adrian. Mutta uskon, ettet se ollut sinä. Miksi muuten olisit kertonut minulle mitään Dominickin bisneksistä?”



Lucy pyöritteli viinilasia, nuuhkaisi juomaa kevyesti ja joi taas. Viinilasit tyhjenivät vähitellen, välillämme vallitsi hiljaisuus. Vasta kaataessaan lisää viiniä Lucy puhui.
   ”En minä halua elää elämääni ikuisesti välirikossa sinun kanssasi. En halua mitään loppuelämän kestävää vihanpitoa. Haluan olla… ystäväsi.”
   Jälleen siemaus viiniä. Seurasin Lucyn esimerkkiä ja mietin, paljonkohan punaviinissä yleensä oli prosentteja.
   ”Annatko minulle anteeksi?” Lucy kysyi vielä, ja minä nyökkäsin.
   ”Tietenkin, Lucy, tietenkin annan.”
   Lucy nousi ja käänsi minulle selkänsä.



Nousin ylös ja kävelin lähemmäs naista. Huomasin hänen viinilasia pitelevän kätensä vapisevan naisen juodessa.
   ”Mitä minä nyt tein?” en voinut olla kysymättä, ja Lucy pudisti päätään naurahtaen surumielisesti.
   ”Et mitään, Adrian. Minä vain… en ymmärrä, miten voit olla… tuollainen.”
   ”Tuollainen?”
   ”Noin hyvä mies.”



Kolmannet lasilliset kaadettuaan Lucy jäi lähelleni seisomaan. Hän hipelöi viinilasiaan sormillaan, näytti harkitsevan jotain. Lopulta hän puhui ääneen.
   ”Anteeksi, Adrian.”
   ”Pyysit jo anteeksi, ja sanoin, että --”
   ”Ei siitä. Vaan siitä, että herätin sinut keskellä yötä. Olin vain yksinäinen ja surullinen ja kaipasin sinua ja vanhoja aikoja. Raykin on kolmannella työmatkallaan kahden viikon sisään, ja… äh, minä haluan tanssia.”
   ”Mitä?” älähdin, ja Lucy otti minua kädestä.
   ”Niin, tanssia.”



Lucy raahasi minut olohuoneeseen, käynnisti läheisen levysoittimen ja pyörähti pari kertaa. Hän ojensi kätensä minua kohti.
   ”Tule!”
   ”En minä osaa --” estelin, mutta Lucy vain tuhahti sanoilleni.
   ”Minä opetan.”



No, en minä Lucyn opetuksestakaan huolimatta ollut kovin kummoinen nopeiden tanssija. Varsinkaan viinilasi kädessä. Viiniä läikkyi jossain vaiheessa lattiallekin, mutta Lucy ei välittänyt, vaan kävi täyttämässä lasit. Sillä välin se levysoittimessa soinut pop-kipale vaihtui johonkin hitaampaan.



Hetken luulin, että lopetamme. Lucy laski viinilasinsa alas, muttei kurkottanut sammuttaakseen levysoittimen. Sen sijaan hän katsoi suoraan minuun.
   ”No?”
   Laskin viinilasini Lucyn lasin viereen.



Tartuin Lucyn käteen toisaalta epävarmoin, toisaalta itsevarmoin ottein. Nyökäytin päätäni lyhyeen kumarruksentapaiseen, ja Lucy hymyili vastaukseksi.



Se oli niitä hetkiä, joiden ei toivoisi päättyvän koskaan. Niitä hetkiä, joina ainoa, mitä haluaa, on pysyä siinä ikuisesti ja uskotella itselleen, että kaikki olisi hyvin.
   Mutta hitaat tanssikappaleet kestävät yleensä kolmesta neljään minuuttia, ja jossain vaiheessa ne viimeisetkin soinnut tulivat.



Mutta hän ei etääntynyt. Ei, hän tarttui minuun vain kovemmin kappaleen vaihtuessa nopeampaan.
   ”Älä päästä irti.”
   Kuiskaus oli heikko, epävarma, mutta silti pyytävä. Ja minä tiesin, mitä Lucy halusi, ja halusin tehdä niin itsekin.



Hamuillessani Lucyn pehmeitä huulia nainen kietoi kätensä ympärilleni, antoi sormiensa vaeltaa selkääni pitkin alaspäin. Hätkähdin käden siirtyessä etupuolelle, aivan liian alas, mutten väistänyt. Käsi muutti suuntaa, eksyi takaisin selkäpuolelle.



Tarkkaan ottaen en ihan tiennyt, mitä tapahtui. Jossain vaiheessa vain huomasin, että Lucy oli sylissäni ja minä peruutin kohti ovea ja Lucy käski minua avaamaan sen. Ja minä avasin, ja me suutelimme ja ovi kolahti kiinni perässämme ja Lucy tarttui paitani helmaan.



Ei ehtinyt kulua montaakaan sekuntia, kun suurin osa vaatteistamme – etenkin Lucyn vaatteista – lojui jo lattialla. Lucylla ei ollut mekkoa, minulla ei ollut paitaa, tunsin tahmean huulipunan jättävän jäljen kaulalleni ja maistoin Lucyn huulet omillani. Olin huumaantunut. Ehkä myös viinistä, mutta enemmän rakkaudesta. Toivosta.



Hapuilin Lucyn rintaliivien hakasia. Naisen käsi siirtyi kaulaltani alemmas vyölleni. Olin hengästynyt, niin oli hänkin. Jossain mieleni perukoilla kävi ajatus Raysta, mutta niin – se mies oli työmatkalla, eikä heidän suhteensa vaikuttanut olevan kovin kestävällä pohjalla… mikä meitä estäisi? Ei mikään.



Kun makasimme sängyllä ilman rihman kiertämää, hengästys oli vain kasvanut ja puhuminen oli vaikeaa.
   ”Oletko… oletko varma tästä?” sain kuitenkin sanottua. En halunnut Lucyn tekevän mitään, mitä hän katuisi tai mitään, minkä hän tekisi vasten tahtoaan. Halusin olla varma siitä, että hän halusi tätä yhtä paljon kuin minäkin.
   Vastaukseksi Lucy nyökkäsi ja kohottautui yltääkseen suutelemaan minua.



Öinen sade rummutti ikkunoita. Vesipisaroiden piiskaavan äänen kiihtyessä se hukutti alleen hiljaiset huokaukset ja suudelmat, joita ei oltu tarkoitettu kaikkien silmille.

***





Aamu.



Olin hereillä, mutten uskaltanut avata silmiäni. Kohdata todellisuutta. Lucyn katsetta. Mahdollista kaiken romuttavaa katumusta.



Lucy näytti hereilläolonsa ensin. Tuntiessani naisen liikehtivän ja nousevan rintakehäni päältä avasin omatkin silmäni raolleen.
   ”Et menisi.”
   ”Pakko.” Lucyn äänensävyä oli mahdoton tulkita. ”Pue päällesi.”



Lucyn jo poistuttua makuuhuoneesta täysissä pukeissa minä vasta kiskoin housuja jalkaani ja suljin vyötä hermostuneena. Lucy katui, selvästi katui. Olin ehtinyt toivoa liikoja. Tämä päättyisi ennen kuin olisi ehtinyt kunnolla alkaakaan.



Keittiössä Lucy oli mennyt jääkaapille kuin mitään ei olisi tapahtunut. Karaisin kurkkuani, yritin selvittää käheää ääntäni.
   ”Lucy --”
   ”Otatko muroja vai jogurttia?” nainen kysyi, ja huokaisin alistuneena.
   ”Aivan sama.”



Istuttuamme pöydän ääreen murolautasten äärelle Lucy väisti katsettani ja vilkuili lähinnä pöydälle unohtuneen viinipullon etikettiä. Yritin tavoitella naisen silmiä siinä onnistumatta. Puhuin silti.
   ”Kadutko?”
   Lucy käänsi katseensa minuun.



Hän hymyili. Arasti, mutta hymyili kuitenkin.
   ”En. En kadu.”
   Vastasin hymyyn. ”En minäkään.”
   ”On kuitenkin yksi asia, joka sinun täytyy ymmärtää”, Lucy sanoi vakavoituen.



Ehdin jo aavistaa pahinta. Mitä tarkkaan ottaen, sitä en tiennyt, mutta se, mitä hän sanoi, melko lailla vastasi ”kaikkein pahinta”.

***



Anne Arbor. Kuinka hän oli kaivannutkaan tuon kaupungin lemuavaa suoaluetta, liian aikaisin ovensa sulkevia köyhiä räkälöitä ja kukoistavaa keskustaa.



Maisemat vilahtelivat taksin ikkunan ohi. Läheinen sellutehdas päästi ilmoille kuvottavaa löyhkää, mutta se kuvottava löyhkä tuoksui toki jollekin muullekin. Kuten esimerkiksi vanhoille muistoille. Haaveille. Unelmille.



Taksikuskin jätettyä hänet keskustaan, kuten hän oli pyytänyt, mies tarkasteli talojen seiniä ja yritti erottaa katujen nimet jo kaukaisuudesta. Pirun näkökyky. Piti mennä aivan lähelle nähdäkseen kunnolla. Phoenix Streetiä hän etsi, tämä oli Michigan Avenue...
   Niin, Michigan Avenue tosiaan. Nyt hän muisti taas, missä sekin oli.



Hymy hiipi väkisinkin hänen kasvoilleen. Sen aika ei olisi vielä, ei aivan vielä, mutta pian. Tarpeeksi pian. Ja hän odotti jälleennäkemistä kovin paljon…



… jälleennäkemistä ja kostoa. Ja sen takaisin ottamista, mikä kerran oli kuulunut hänelle. Vaikka väkisin.

***

Irviksen kommentteja:

En ole varmaan ikinä ollut niin epävarma osan julkaisusta kuin nyt...

Romantiikkaa! :D Vielä ei päästy Adrianin ja Darryllin tapaamiseen, josta puhuttiin viime osassa, mutta ehkä pian.

Koska en ikinä keksi mitään kunnon hölpötystä osan teosta, niin pari kysymystä, joihin ei ole pakko vastata:

1. Mitä "pahaa" Lucy sanoi Adrianille?
2. Tunnistittehan viimeisten kuvien miehen (vaikka miekkonen onkin vähän muuttunut)? Mitä hänellä on mielessään?

Ensi osa todennäköisesti tulee olemaan vähän eri näkökulmasta. Laittaisin sen ekstraksi, mutta kyseessä on siinä määrin oleellista informaatiota sisältävä osa, että saa olla tavallisten osien joukossa. Älkää kuitenkaan siis hämmentykö, vaikka osa onkin vähän erilainen. :)

Mulla on atm vähän sellanen fiilis osan teon suhteen, että pientä taukoa saattaa olla tulossa, joten älkää huolestuko, jos tulee pieni hengähdystauko. Mä meen aina fiiliksen mukaan näitten kanssa, välillä tulee kymmenen osaa parin päivän välein ja välillä tulee pitkiäkin taukoja, ettei mitään julkasta. Mutta saa nyt nähdä. En vanno mitään.