1.7 Kaikki riippuu näkökulmasta

♪

Aamupäivät olivat aina olleet hiljaisia Anne Arborissa. Niin ne olivat tänäänkin, mutta ei hän niitä nyt näin hiljaisiksi muistanut. Ei hän muistanut olleen hetkiä, joina kaupungin keskustassa ei liikkunut ainuttakaan autoa.
   Ehkä hän muisti väärin.



Asunto ei ollut kovin kummoinen, mutta Gary Mitchellille se kelpaisi toistaiseksi erinomaisen hyvin. Hän ei tarvinnut mitään muuta kuin sängyn, jossa nukkua ja jääkaapin, jossa säilöä ruokansa. No, ehkä wc ja suihkukin olivat ihan hyvä juttu, myönnettäköön, mutta muuta hän ei tarvinnut kuin välineet välttämättömien perustarpeiden ylläpitämiseen. Ei hän aikoisi edes viettää pitkiä hetkiä tässä asunnossa. Ei, hänellä oli asioita hoidettavanaan – paljon asioita, joiden kuntoon saaminen vaatisi aikaa ja vaivaa.



Gary hymyili itsekseen tuijottaessaan ulkona ajavaa taksia ja siitä nousevaa pariskuntaa. Naisen hymy miehelleen inspiroi häntäkin. Muistutti jostain kauan sitten tapahtuneesta. Jostain, joka oli osaltaan ajanut hänet takaisin tänne vielä vuosienkin kuluttua...

***



”… sanon tämän nyt viimeisen kerran, tämä ei voi jatkua näin!”
   ”Viimeisen kerran?! Sehän hienoa, en olisikaan jaksanut kuunnella enempää idioottiveljeni käsityksiä siitä, miten asioita hoidetaan!”
   ”Haista vittu, Gary, tiedät ihan hyvin itsekin, ettei mistään tällaisesta oltu sovittu!”



Mark veti henkeä vain huutaakseen lisää.
   ”Minun, sinun ja Julian piti olla tasavertaisia tässä!” nuori mies karjui veljelleen posket helottaen punaisina raivosta. ”Meidän piti perustaa oma järjestö saadaksemme vauhtia asioihin! Sen sijaan sinä olet tässä se, joka jarruttelee, sinä, joka pitelet ohjia ja sinä, joka kuittaat vähäisistä toimistamme suurimman palkan! Sinä, Gary! Kuulostaako se mielestäsi reilulta?!”
   ”Se kuulostaa varsin reilulta huomioon ottaen sen tosiseikan, että minä olen ainoa, joka osaa tässä porukassa käyttää päätään”, Gary totesi kylmän rauhallisesti. ”Minä, joka ideoin kaiken. Te vain toteutatte. Teette työstä helpoimman osuuden.”
   ”Ja otamme suurimman riskin jäädä kiinni!” Mark karjaisi. ”Siis niinä hetkinä, kun ylipäätään herra antaa meille luvan toimia!”
   Gary joutui puremaan huultaan, ettei hyökkäisi veljensä kimppuun siltä seisomalta.



Gary piti kätensä tiukasti puuskassa, puristi toisen kätensä nyrkkiin, antoi kynsien pureutua kämmenlihaansa ja puhui niin rauhallisesti, kuin kykeni.
   ”Arvon pikkuveljeni on hyvä ja lähtee kalppimaan järjestöstä, jos tämä on sinulle ongelma”, mies sanoi ja kallisti päätään. ”Vaikka en usko, että noilla aivosoluilla tulet ikinä yksin toimeen.”
   ”Olen varma, että Julia lähtee mukanani”, Mark ärähti. ”Jäät yksin. Täysin yksin.”
   ”Älä ole niin varma, Mark.”
   ”Etkö ole huomannut, rakas veljeni?” Mark kysyi merkitsevästi. ”Etkö ole huomannut mitään meidän välillämme?”
   ”Mitä niin?”
   Se kylmä naisääni ei kuulunut kummallekaan heistä.



Julia oli tullut paikalle kummankaan heistä huomaamatta. Nainen vilkuili kumpaakin veljeksistä kulmat kurtussa ja huokaisi raskaasti.
   ”Tämä riitely on perseestä”, nainen ärähti. ”Yrittäkää nyt tulla johonkin johtopäätökseen siitä, kumpi teistä johtaa järjestöä. Tätä on jatkunut jo viikkoja ja se alkaa jo häiritä työtämme.”
   ”Kyse ei ole vain johtamisesta, Julia…” Mark aloitti.



”… vaan siitä, ettei tuo mulkku tajua, että käyttäytyy aivan kuten Russell.”
   Garyn sisällä kuohahti. Mies ei kuitenkaan fyysisesti koskenut veljeensä, katsoi vain pahasti.
   ”Kuten Russell?” mies toisti. ”Jos sinun mielestäsi se, etten anna sinun ruveta ryöstelemään pankkeja tai muuta idioottimaista, on sama asia kuin hänen ylivarovaisuutensa, niin --”
   ”Se on juuri täsmälleen sama asia, sinäkin --”
   ”Lopettakaa”, Julia ärähti veljeksille, ja kumpikin vaikeni heti. ”Jompikumpi kalppii nyt ulos päästelemään höyryjä. Heti.”



Garyn silmät kapenivat viiruiksi miehen mulkaistessa pikkuveljeään.
   ”Ole hyvä, kuumakalle”, hän sihahti Markille. ”Ulkona on oikein kiva ilma. Ja ai niin, tämä on minun taloni. Joten…”
   Sanaakaan sanomatta Mark loi vielä viimeisen vihan täyttämän katseen veljeensä ja lähti.



Garyn jäädessä nojaamaan keittiön pöytään sydän takoen silkasta raivosta Julia tuli varovasti lähemmäs. Nainen pudisteli päätään.
   ”Gary, kolmas riita tällä viikolla. Ja tänään on tiistai.”
   ”Minkä minä sille voin, että veljeni on idiootti.”
   ”Voisitko joskus kuunnella, mitä hän sanoo?”
   ”Mitä?!” Gary ärähti ja käänsi katseensa naiseen. ”Oletko hänen puolellaan?!”
   Hetken hiljaisuus.
   ”En tietenkään, Gary, en tietenkään ole.”



Julia tuli lähemmäs Garya. Aivan lähelle. Nainen hieroi omaa kehoaan Garyn kehoa vasten ja sanoi hiljaa juuri ne sanat, jotka Gary halusikin kuulla.
   ”Olet nero, Gary. Sitä mieltä olen aina ollut ja tulen aina olemaan. Ja valta ei välttele neroja, muista se.”



”Rakastan sinua, Julia.”
   ”Ole hiljaa ja kanna minut makuuhuoneeseesi.”
   Sillä hetkellä Gary muisti hyvin elävästi, miksi olikaan jättänyt vaimonsa ja ostanut uudet kihlasormukset. Minkä takia toiseen niistä oli kaiverrettu Julian nimi. Julia ei vain sitä tiennyt. Vielä.



Ja kaiken sen Mark Mitchell oli nähnyt Garyn ikkunasta. Kaiken, mitä tapahtui hänen veljensä ja hänen ihastuksensa kohteen välillä.
   Olisipa Gary ollut kuulemassa pikkuveljensä raivokkaita juonia punovat ajatukset.

***



Niin. Ne olivat olleet aikoja. Sellaisia aikoja, joina hänellä oli ollut terävä näkö molemmin silmin ja naisen rakkaus vierellään. Ehkä myös veljensä viha, joka ajan saatossa kasvoi täysimittaiseksi roihuksi, mutta paskat hän siitä oli välittänyt. Eikä välittänyt vieläkään.



Oikea käsi hieroi vasenta, kosketti varovasti kultasormusta nimettömässä. Siinä oli Julian nimi, oli joskus ollut päivämääräkin valmiina, nyt sitä ei enää ollut. Se oli hiottu pois, nimi oli jäänyt. Päiväyksen voisi kaiverruttaa uudelleen sitten, kun sen aika olisi. Kun Julia olisi hänen.
Garyn ajatukset keskeytyivät kännykän soidessa.



Gary vastasi puhelimeen, muttei sanonut siihen mitään. Soittaja kuuli hänen hengityksensä ja tiesi puhua.
   ”Mitä pidät asunnostasi?”
   Gary hymähti.
   ”Täydellinen, Ed. Olenko muistanut kiittää parasta miestäni ja oikeaa kättäni?”
   ”Useasti, Gary, useasti. Olen tulossa Felician kanssa, se saamarin pirulainen ei vain pysy hiljaa, ärhentelee koko ajan…”
   ”Ei pidä sinusta. Luonnollista, en minäkään pitänyt aluksi.”
   ”Huomasin sen jo ensitapaamisella. Hampaanjäljet ovat vieläkin perseessäni.”



Garya hymyilytti. Mies rapsutti nenänpäätään mietteliäänä ja kysyi sitten jotain.
   ”Ne vanhat tuttusi, joista puhuit. Mistä löydän heidät?”
   ”Ajallaan, pomo --”
   ”Tiedät, etten pidä odottamisesta silloin, kun se ei ole tarpeen.”
   Gary saattoi kuvitella Edin rattia pitelevien käsien nykivän hermostuneesti.
   ”Heti, jos niin haluat. Heti, kun olen siellä.”
   ”Paina sitten kaasua. Felicialla on varmasti nälkä, ja olisi kovin ikävää, jos se söisi sinut.”



Gary laski puhelimensa alas ja katkaisi linjan. Hän jäi tuijottamaan kännykän näyttöä ajatuksissaan, harkitsi soittoa. Niin, hän ei tosiaan pitänyt odottamisesta… mutta ehkä se tällä kertaa todella olisi tarpeen. Ei hän haluaisi antaa rakkaalle veljelleen ennakkovaroitusta. Ei, yllätys ilahduttaisi varmasti enemmän… etenkin Garya itseään. Vähän samaan tapaan kuin se oli ilahduttanut Markia kolme ja puoli vuotta sitten…

***



Sinä aamuna Gary oli väsyneempi kuin moneen viikkoon. Johtui mitä luultavimmin Julian kanssa valvotusta yöstä, joskin yö oli varsin hyvin käytetty eikä Gary katunut mitään. Ei edes sitä, miten oli vasta viikko sitten potkinut oman veljensä ulos järjestöstään. Miten se idiootti oli käynyt hyppimään nenille ja vihjaillut jotain Juliastakin. Sitä Gary ei ollut sietänyt. Nyt jäljellä olivat vain he kaksi, hän ja Julia, eikä heitä pysäyttäisi mikään…
   Ovelta kuului ääntä. Askelia. Oven jyskytystä.



Maailmassa ei voinut olla mitään karumpaa herätystä lievästä tokkurasta kuin ne kaksi ovelta karjaistua sanaa.
   ”Avatkaa! Poliisi!”
   Julia reagoi ensimmäisenä.
   ”Mitä helvettiä?” nainen älähti, ja Gary pudisti päätään.
   ”Pysy piilossa. Tämä on minun taloni, ei sinun. He eivät luultavasti tiedä läsnäolostasi. Hoidan tämän.”



Ovi avautui narahtaen. Sen takana seisoi kaksi poliisia, mies ja nainen.
   ”Mitä asiaa?” Gary ärähti suorastaan liioitellun itsevarmasti. Blondi nainen puhui.
   ”Herra Mitchell, olemme konstaapelit Stone ja Rheagan. Meillä on kotietsintälupa, joten olkaa hyvä ja poistukaa talosta sen ajaksi.”



Gary kohotti leukaansa ja tukahdutti virnistyksen. Kotietsintälupa. No, siinähän tutkisivat, talossa ei ollut mitään kiellettyä tai edes vihjeitä hänen tekemistään rikoksista.
   ”Saanko hakea edes vaatteeni?”
   ”Herra Mitchell, toistan; olkaa hyvä ja poistukaa talosta.”



Ulkona Garya odotti kolmas poliisi, joka mitä luultavimmin oli paikalla varmistamassa, ettei Gary pakenisi, jos kotietsinnässä löytyisi jotain. No, turha pelätä sellaista, mitään kun ei löytyisi. Tai niin Gary ainakin uskoi. Sisältä kuuluvat poliisien äänet kertoivat muuta.
   ”Anteeksi, neiti, minun on tutkittava tämä huone… Jill, löysin etsimämme!”
   Garyn kulmat kohosivat väkisinkin.



”Mitähän tämä on, herra Mitchell?”
   Miespuolinen poliisi piteli kädessään pientä pussukkaa, jonka sisällä oli jotain valkoista. Gary tuijotti sitä kykenemättä hetkeen sanomaan mitään.
   ”En… ei se ole minun”, Gary änkytti.
   ”Niinhän ne kaikki sanovat”, naispoliisi sanoi kyllästyneellä äänellä. ”Frank, viehän herra Mitchell autoon. Labra saa tutkia tämän.”



”Ei! Helvetti, te ette ymmärrä --!”
   ”Rauhoitu, vai laitanko sinut rautoihin?!”
   ”Päästä irti minusta, minä puhuin totta, se ei ollut minun – ai saatana!”



Poliisilla oli kovat otteet. Ne sekä pihalaatoituksen kovuus sattuivat niin, että Gary joutui puristamaan silmänsä kiinni kivusta. Tuntiessaan käsirautojen kylmän kosketuksen ranteissaan hän avasi silmänsä nähden edessään jotain, joka selitti hänelle varsin aukottomasti, mistä se mystinen kokaiinipussi oli hänen kotiinsa ilmestynyt.



Mark seurasi oman veljensä pidätystä kadun toiselta puolelta. Mies huomasi isoveljensä katseen, ja hetkessä tämän neutraali ilme muuttui.



Siinä hymyssä oli sävy, jollaista Gary ei ollut ennen veljensä kasvoilla nähnyt. Ja sitä hymyä hän ei unohtaisi koskaan.

***



”Felicia!”
   Koiran nuolaisuista Garyn kasvoilla ei ollut tulla loppua. Felicia oli selvästi yhtä onnellinen isäntänsä näkemisestä kuin isäntä koiransa.
   ”Mokoma murisi ja piti minua pelossa koko kuuden tunnin ajomatkan”, murahti miesääni kauempaa. ”Yritti purrakin, saatanan --”
   ”Varokin nimittelemästä koiraani, se on sentään uskollisempi kuin useimmat ihmiset ja luotan siihen enemmän kuin sinuun. Onko Felicialla nälkä, onko…”



Siinä katseessa oli aitoa rakkautta. Syvää ja lähes inhimillistä kiintymyksen tunnetta. Ja niin, myöskin koiran silmät olivat melkein inhimilliset.
   ”Tiedätkö mitä, kultaseni?” Gary leperteli koiralle Edin seuratessa kyllästyneenä vierestä. ”En ole vielä ehtinyt ostaa sinulle lihaa, mutta aikasi kuluksi voit syödä autonkuljettajasi.” Gary viittasi kädellään kohti toista miestä. ”Felicia, tapa.”
   ”Ei!”



Gary seurasi hiljaa naureskellen, kuinka Felicia ryntäsi kohti Ediä ja miesparka ehti juuri ja juuri paeta makuuhuoneeseen koiran teräviltä hampailta. Vasta, kun Ed oli ahdistettu nurkkaan, Gary komensi koiraansa.
   ”Rauha, Felicia, rauha. Hyvä tyttö.”



Ed oli selvästi peloissaan. Mies seisoi huoneen nurkassa ja mulkoili vuoroin Feliciaa ja vuoroin Garya kädet vapisten.
   ”V-voitko komentaa koirasi pois…”
   Gary virnisti.
   ”Ei, enpä taida. Felicia voikin vahtia sinua sillä välin, kun käyn ostamassa sille kunnon ruokaa. Ole toki kuin kotonasi.”
   ”Pomo, älä viitsi!” Ed parahti ja ilmeestään päätellen tiesi välittömästi tehneensä virheen.
   ”Varo epäkunnioittavaa äänensävyä, Ed-rakas, se voi saada koiraparan kiihtymään.”



Gary miltei piti kaupungin keskustasta hämärtyvässä illassa. Avautuvien baarien hälinästä, sivukujista, joilla liikkui hämärää porukkaa. Niin, miltei piti. Ei hän pelännyt, ei enää, pelkkä Garyn ulkonäkö ja piakkoin, asioiden lähtiessä oikeaan suuntaan, Gary Mitchellin nimikin herättäisivät pelkoa muissa. Hänellä tulisi olemaan aina joku, joka kostaisi hänen puolestaan, kunhan hän järjestelisi asioita. Joten pelättävää ei ollut. Sitäkin enemmän huonoja muistoja.



Ne olivat olleet niitä ensimmäisiä päiviä vankilasta vapautumisen jälkeen. Huumausainerikoksesta syytetty Gary oli menettänyt kaiken. Järjestön. Julian rakkauden. Rahansa, asuntonsa, kaiken. Ja siihen kaikkeen ratkaisuna oli ollut alkoholi.



Humalassa sitä haastoi riitaa väärien ihmisten kanssa. Niin kuin niiden, joilla oli kädessä nyrkkirauta ja taskussa veitsi ja takana viisi isokokoista kaveria auttamassa.



Ennen ensimmäistä iskua hän oli kuullut miehen sanovan muutaman sanan. ’Ei kannata hyppiä Mitchellin ja Jacksonin ystävien nenille. Se voi käydä vaaralliseksi.’ Kuultuaan sen hän oli yrittänyt puolustautua, ja se oli ollut virhe.



Hän oli maannut siinä tuskissaan, tajunnan rajamailla häälyen, melkein aamunkoittoon asti. Kun joku oli viimein tajunnut tilata ambulanssin, vauriot olivat jo muuttuneet pysyviksi.



Mutta sitä pientä yksityiskohtaa lukuunottamatta, ettei hänellä ollut enää näkökykyä vasemmassa silmässään, asiat olivat melko lailla hyvin. Mihin hän tarvitsi näköä, kun hänellä oli jos ei nyt ystäviä, niin ainakin liittolaisia, jotka vannoivat hänen nerokkuutensa nimeen? Jotka eivät kyselleet, vaan tekivät mitä hän tahtoi, milloin hän tahtoi, olkoonkin että palkan vuoksi, mutta silti?



Sillä ei. Ei hän ollut viettänyt viime vuosia maan alla. Hän oli opetellut ja oppinut, etsinyt ja löytänyt. Kasvattanut mainettaan aluksi toisessa kaupungissa ja jättänyt sen sitten silloisen liittolaisensa huostaan. Anne Arborissa hänellä oli tärkeämpää tekemistä kuin missään muualla.



Ja täällä hän vielä nousisi. Nousisi kuin helvetin lieskat ja polttaisi kaiken, mikä eksyisi hänen tielleen. Nousisi kuin feenikslintu tuhkasta. Nousisi ja kostaisi.

***

Irviksen kommentteja:

Tuo jätkä on niin sekaisin. :D Mua vähän naurattaa, kun sen luonteenpiirteinä taitaa olla ihan pelissäkin Paha ja Nero, ja lisäksi sen elämänhaave on vielä Pahuuden perikuva - saavuta taso 10 ammattipahiksena... (Ja mä tosiaan arvon luonteenpiirteet hahmoille ja klikkaan niille vaan summamutikassa jonkun elämänhaaveen, joka sattuu niille luonteenpiirteille pelin mielestä osumaan.)

Mittään taukoa pidetä! Aluksi tuntui, ettei osan teko lähde millään sujumaan, mutta sitten iski aivan tajuton flow ja mä vaan kirjoitin.
Ja joo, eli kuten viime osassa lupailin, tässä mentiin vähän eri sfääreihin; koko osa kertoi tarinaa vallan Garyn näkökulmasta. Adrian on yhä päähenkilö, mutta halusin tuoda selvennyksiä muutamaan asiaan näin toisen hahmon kautta. Ensi osassa onkin sitten "paluu arkeen" ja Adrianiin. :)

Mitäs tykkäsitte? Ei kysymyksiä tällä kertaa ;)