1.13 Lupaus

”Adrian?!”
   Elizabethin huuto kaikui korvissani. Pitelin päätäni, sitä jyskytti pahasti. Joku kosketti minua kevyesti.
    ”Adrian, puhu minulle… älä!” Elizabethin ääni kohosi kirkaisuksi.



Näin kahden ihmisen jalat edessäni. Elizabethin korkokengät ja sen toisen ruskeat… jotkin. Minkään hahmottaminen oli vaikeaa. Elizabethin kengät etääntyivät, ne astelivat taaksepäin, mutta korkokenkien perääntyessä ne ruskeat jotkin kulkivat lähemmäs häntä ja minä tiesin siinäkin tilassa, että jotain olisi tehtävä.



Pään jyskytys vain yltyi päästessäni kontilleni. Oksetti. Miksei Elizabeth voinut vain kääntyä ja juosta? Koska ei halunnut jättää minua? Typerä nainen, mieshän juoksisi kaikella todennäköisyydellä ennemmin Elizabethin perässä…



Näin hänet. Näin miehen kohottavan käsissään pitelemänsä tangon, kaipa se oli pesäpallomaila, varma ei voinut olla. Elizabeth väisti lyöntiä. Miehen kohottaessa mailan uudelleen iskuun minä pääsin jaloilleni saakka ja yritin saada miehen huomion käännettyä itseeni.
   ”Hei ääliö, et sinä osuisi edes omille munillesi, vaikka yrittäisit!”
   Se toimi. Mies käännähti minua kohti.



Yritin lyödä häntä, mutta nyrkkini ei käynyt lähelläkään miehen kasvoja. Horjahdin, melkein kaaduin, ja hetken verran minun oli pakko hakea tasapainoani takaisin.



Hän käytti haparointiani hyödykseen. Näin miehen virnuilevan minulle hänen puristaessaan mailaa kaksin käsin.
   ”Enkö?”
   Sitä sanaa seurasi isku suoraan kylkeen. Jalat pettivät alta ja tajusin ulahtavani kuin rääkätty koira.



Kylkeen sattui, päähän sattui, voin pahoin ja maailma pyöri edelleen, vaikka näkymä olikin alkanut vähitellen tasoittua. Silti en kyennyt muuhun kuin makaamaan katukivetyksellä ja haukkomaan henkeäni.
   Hän astui lähemmäs. Elizabeth huusi jotain, pilkkasi miestä minkä ehti ja yritti puolestaan saada miehen lähestymään itseään minun sijastani. Mies ärähti jotain yläpuolellani.
   ”Tyttösi maksaa tuosta – sinun jälkeesi.”



Hän kohotti mailan. Nostin vaistomaisesti käteni kasvojeni suojaksi. Samassa näin jotain lentävän yläpuolellani. Se osui miestä hartiaan ja putosi siitä sitten oman käsivarteni päälle. Se oli kivi, pieni, mutta kova kivi.
   ”Ai helv-- Lakkaa viskomasta niitä!” mies ärähti, kun uusi kivi osui hänen silmäkulmaansa. Maailma oli ainakin hetken verran suhteellisen tasainen ja minä tiesin, että tässä olisi viimeinen tilaisuuteni.



Mies väisteli Elizabethin heittelemiä pikkukiviä, ja minä yritin toimia ennen kuin kivet loppuisivat tai mies hyökkäisi Elizabethin kimppuun. Kohottauduin vaivalloisesti kyljelleni, taputtelin rintaani – ei, minulla ei ollut takkia, se ei siis olisi taskussa, mutta laitoinko sen vyölleni…
   Kylmän metallin kosketus ei ollut koskaan aiemmin tuntunut niin mukavalta. Juuri, kun mies oli harppaamassa ylitseni kohti Elizabethia, onnistui kohottamaan molemmat, vapisevat käteni.



”Älä edes kuvittele!”
   Ääneni värisi osin raivosta ja osin kivusta. Kädet vapisivat eikä tähtäys ollut aivan virheetön, mutta se sai miehen jähmettymään paikoilleen. Hän aukoi suutaan ja oli sanomaisillaan jotain, mutta päätti olla hiljaa. Hyvä hänen kannaltaan.
   ”Painu helvettiin”, ärisin miehelle. ”Ja vähän äkkiä, ennen kuin muutan mieleni sinun helpolla päästämisestäsi.”



Hetken ajan näytti siltä, että mies ehkä kuvitteli minun pitelevän lelupyssyä, sillä hän ei näyttänyt pelkäävän saatikka perääntynyt. Ne muutamat sekunnit, joiden aikana hän vain tuijotti minua itsevarmasti, olivat pitkiä kuin nälkävuosi. Lopulta hän vaikutti tajuavan, että ase oli oikea ja että oli olemassa se riski, että ampuisin miehen, jos hän ei lähtisi. Ehdin nähdä pelon välähtävän hänen silmissään hetkeä ennen kuin hän kääntyi ja harppoi pitkin, ripein askelin pois viskaten pesäpallomailansa sivuun.



Annoin itseni rojahtaa katukivetystä vasten. Hengitin raskaasti, pahoinvointi oli edelleen läsnä. Puristin asetta kädessäni enkä jaksanut edes laittaa sitä piiloon.



Kuulin Elizabethin polvistuvan viereeni. Raottaessani silmiäni näin hänen hahmonsa, niin ja katulampun, jonka hohde särki päätä.
   ”Adrian, oletko kunnossa?”
   Nyökkäsin, vaikkei siltä tuntunut. Ehkä tämä menisi ohi. Toivottavasti ainakin. Elizabeth jatkoi puhettaan.
   ”En tiennyt, että sinulla on ase.”
   Vedin henkeä ja nousin varovasti ylös.



”Niin on.”
   En tiennyt, mitä muutakaan sanoa. Elizabeth oli pitkään hiljaa. Lopulta hän puhui hiljaisella äänellä.
   ”Et taida haluta kertoa, miksi ja milloin sen hankit?”
   ”En.”



Hän yritti tavoitella katsettani. En vastannut siihen. Elizabeth puhui silti.
   ”Sinun täytyy käydä sairaalassa”, hän sanoi saaden minut pudistamaan päätäni.
   ”Ei täydy.”
   ”Hän osui sinua päähän!”
   ”Olen ihan kunnossa.” Nielaisin, maailma ei enää pyörinyt eikä vatsanpohjaa kourinut. ”Nyt ainakin.”



Hänen ympäri puhumisessaan tuntui kestävän ikuisuus. Lopulta Elizabeth taipui sanoihini ja suostui uskomaan, ettei minulla ollut hätää.



Päästyämme takaisin Elizabethin asunnolle olin menossa suoraan kylpyhuoneeseen, kun Elizabeth pysäytti minut ovelle.
   ”Älä lukitse sitä”, nainen pyysi äänellä, josta kuulsi huoli.
   ”En minä pyörry”, vakuutin hänelle, mutta Elizabeth ei luottanut sanoihini.
   ”Silti.”



Suihku rauhoitti. Se sai jännittyneet lihakset rentoutumaan ja lievitti kipua. En ollut puhunut ihan totta sanoessani, että olin kunnossa. Kylkeen sattui ja päätä oli alkanut tykyttää uudelleen kävellessämme, mutta en sanonut siitä sanaakaan Elizabethille. En halunnut huolestuttaa naista turhaan. Hän vaikutti muutenkin olevan poissa tolaltaan pesäpallomailatyypin hyökkäyksen vuoksi.



Tultuani suihkusta päänsärky oli jälleen helpottanut, ja saatoin tutkia kylkeäni, johon mies oli mailallaan lyönyt. Kyljen koskettaminen sattui. Säpsähdin omia sormiani ja vähintään yhtä paljon sitä, että ovi takanani aukesi.



Näin Elizabethin peilin kautta. Purin huulta ja hillitsin itseni ärähtämästä naiselle, että olisi tämä voinut sentään koputtaa, olisinhan voinut olla vaikka alasti vielä. Mutta tämä oli sentään Elizabethin asunto, joten en sanonut mitään. Nainen itsekin oli hiljaa tullessaan lähemmäs.



”Se näyttää pahalta.”
   Elizabethin ääni oli hiljainen ja kuulosti jotenkin syylliseltä. Olin juuri sanomassa naiselle, että mikäli tämä syytti itseään tapahtuneesta, sille ei ollut mitään syytä, mutta Elizabeth puhui ensin.
   ”Oletko varma, ettei sitä tarvitsisi käydä näyttämässä jossakin?”
   Turhautunut huokaukseni oli tarpeeksi kertomaan Elizabethille, mitä mieltä olin pahaisen mustelman esittelemisestä lääkärille. Olimme pitkään vaiti ja yritin keksiä, miten saisin naisen suurin piirtein ystävällisesti ja kohteliaasti häädettyä pois kylpyhuoneesta, jotta saisin pukeutua, kun hän sanoi taas jotain.
   ”Minä pelkään, Adrian.”



Käännyin kohti Elizabethia katsoakseni häneen muutenkin kuin peilin kautta. Hän ei kuitenkaan katsonut minuun.
   ”Minä pelkään”, hän toisti. ”Pelkään sitä, että päätät palata Anne Arboriin ja jätät minut taas yksin. Pelkään, että se mies tulee vastaan uudelleen, kun olen yksin, ilman sinua, ilman ketään.”
   ”En minä aio palata”, sanoin Elizabethille. ”Sitä paitsi sinä pärjäät loistavasti. Ilman sinua se tyyppi --”
   ”Ilman toisiamme, Adrian.” Elizabeth pudisteli päätään. ”Ilman toisiamme, sillä sinä teit vähintään yhtä paljon kuin minäkin.”



Elizabeth istuutui wc-pöntön päälle eikä vieläkään katsonut suoraan silmiini, mutta puhui yhä.
   ”Sanoin, että keikat ovat olleet yksinäisiä ilman sinua”, hän sanoi. ”Enkä valehdellut. Et edes osaa kuvitella, miten yksinäisiä. Me keräsimme vihollisia, Adrian, vihollisia enemmän kuin ystäviä, ja vaikka ne viholliset toistaiseksi lähinnä tyytyvätkin puhumaan pahaa selän takana kateellisina ja korkeintaan kusemaan postilaatikkoon, niin se ei muuta sitä tosiasiaa, ettei minulla ole ketään pitämässä puoliani. Ei sitä pesäpallomailan kanssa heilunutta tyyppiä vastaan eikä ketään muutakaan vastaan.”
   Elizabeth vaikeni. Minä jouduin miettimään hetken, mitä oikein tekisin tai miten reagoisin.



Kun en muutakaan keksinyt, niin polvistuin hänen eteensä ja lupasin jotain.
   ”En minä palaa Anne Arboriin.”
   Lupasin, vaikken tiennyt, mitä oikein lupasin.

***



Oli kulunut jo jokunen päivä siitä aamusta, kun Darryll Grayn lähin ystävä oli jättänyt taakseen niin Anne Arborin pölyt kuin Darryllin itsensäkin. Niiden jokusen päivän aikana Darryll oli soittanut tuntikaupalla, soittanut muutakin kuin kitaraa. Mutta ei, Adrian ei vastannut Darryllin soittoihin, ei lukuisiin viesteihin, ei mihinkään. Kylmän kalsea automaattinaisääni tiesi kertoa päivästä toiseen, ettei Adrianin puhelin ollut edes päällä. Tiedä vaikka mies olisi ehtinyt jo vaihtaa numeronsakin.



Ja täällä Darryll oli taas. Club Basixissa, kitkeränhajuisessa räkälässä soittamassa akustisia covereita. Metallicaa ei enää irronnut, ei tänään, vaikka 'oh please, God, help me' tuntuikin puhuttelevalta lyriikanpätkältä. Sen sijaan Darryll yritti kanavoida sanattoman ahdistuksensa muualle soittamalla Bon Jovia. Biisi ei tuntunut omalta, koko artisti oli kaukana siitä, mitä Darryll yleensä soitti, mutta hänen oli pakko ajatella jotain muuta kuin Adriania. Adriania ja tehtävää, joka mitä luultavimmin sai tapahtuneen vuoksi pysyvän keskeytyksensä.



Darryll yritti ajatella muuta ja kiinnitti huomionsa hänelle keimailevaan naiseen vähän matkan päässä. Blondilla oli pitkät sääret ja itsetietoinen katse. Saatuaan osakseen silmäniskun naiselta Darryll yritti vastata flirttiin soittaessaan, mutta sormet tuntuivat sekoavan eikä kumpaankin asiaan keskittyminen onnistunut samanaikaisesti. Muutama virhesointu ehti päästä ilmoille ennen kuin Darryll sai jälleen otteen Bon Jovista. Pirun Bon Jovista.



Kappale vaihtui äkäisesti Metallicaan. Darryllin sormien liikkeet olivat aggressiivisia ja kitaran kielet päästivät säröääniä. Matala lauluääni värisi. Darryll antoi katseensa lipua Basixissa juovan ja tanssivan joukon läpi ja etsi katseelleen kiintopistettä.
   Hän löysi sen. Löysi niin, että kesken soolon kappaleeseen tuli luonnoton tauko.



Nurkassa istuvalla miehellä oli viskilasi kädessään. Viskissä oli jääpaloja. Darryll saattoi kuulla niiden kilkkaavan lasia vasten Gary Mitchellin kohottaessa lasinsa kuin maljan. Joku tiuskaisi hermostuneesti jotain paskasta soittajasta, ja Darryll yritti palata takaisin biisin pariin, mutta vapisevat kädet pingottivat alimman kielen liian kireälle ja se katkesi.
   ”Vittu”, karkasi Darryllin suusta tarpeeksi kovalla äänellä, jotta lähimmät tanssijat sen kuulivat.



Jättäen kitaransa telineeseen tuolin viereen Darryll nousi. Olisi pakko hakea uusi kieli takahuoneesta ja palata sitten soittamaan.
   Jo kuullessaan jonkun harppovan takanaan Darryll tiesi, ettei ollut menossa Basixin takahuoneeseen yksin. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut.



”Mitä sinä haluat?”
   Darryll yritti olla vahva Garyn edessä. Se ei auttanut. Mies kohotti kulmiaan merkitsevästi ja sai Darryllin ilmeen muuttumaan välittömästi aggressiivisesta pelokkaaksi.
   ”Noh, noh, John, kuka sinut on noin äreäksi tehnyt?” Gary kysyi pehmeästi, piruillen.



Darryll ei vastannut. Gary käytti hiljaisuutta hyväkseen.
   ”Miten antamani tehtävä edistyy?”
   ”Ei se edisty.” Darryll nielaisi, hän oli saanut totuuden sanottua yllättävän nopeasti. Liian nopeasti. Tätä olisi pitänyt pohjustaa jotenkin, Gary suuttuisi tästä ja hän olisi mennyttä…
   Vaan suuttumisen sijaan Gary hymähti.
   ”Tiedän, John. Tiedän.”



Gary perääntyi huoneen päähän sijoitetun laatikoston luo ja katsoi Darryllia pää kallellaan. Darryllia puistatti. Hän ei tiennyt, miten Gary tiesi tehtävän saamasta kohtalosta, eikä ehkä halunnutkaan tietää. Ajatus Garyn kätyreistä seuraamassa hänen liikkeitään mahdollisesti joka hetki oli sietämätön.
   ”Basixissa on hyvää viskiä.” Gary kallisti päätään taas sanoessaan sen. Darryll kohotti vaistomaisesti kulmiaan, muttei kysynyt mitään.



Gary katsoi Darrylliin ja näytti kostuttavan huuliaan. Hän hymähti jälleen.
   ”Niin hyvää viskiä, että olen tänään armollinen”, Gary totesi. ”Saat viikon.”
   ”Viikon?” Darryll kysyi hiljaa, ja Gary nyökkäsi.
   ”Viikon siihen, että voitat de Lucan luottamuksen takaisin, saat sen pirulaisen tulemaan takaisin tänne ja etenet seuraavaan vaiheeseen tehtävässä.”



Gary taputti Darryllia melkein isällisesti selkään kävellessään ohi.
   ”Ei väliä, miten teet sen, John”, hän kuiskasi Darryllin korvan vieressä. ”Keinoilla ei ole väliä, kunhan teet sen. Minä haluan takaisin sen, mikä kerran oli minun, ja sinä haluat pitää henkesi. Reilu kahden kauppa, eikö vain?”
   Gary nauroi hiljaa. Naurun kaiku oli Darryllin päässä vielä sittenkin, kun mies oli jo poistunut.



Yksinäisyys kaivoi Darryllia, niin ja huono omatunto, epätoivosta nyt puhumattakaan.

   Miten helvetissä minä selviän tästä?!

***

Irviksen kommentteja:

Mua häiritsee ihan luvattoman paljon tuo, että osaa kuvatessani unohdin, että kitarasta olisi pitänyt olla kieli poikki ja kuvasin sen etupuolelta, kun alkuperäinen suunnitelma oli kuvata sitä takaa. :D Antakaa mulle anteeksi. Antakaa anteeksi myös tavanomaista lyhyempi osa. Lupaisin seuraavan olevan pidempi, pidemmältä se ainakin vaikuttaa nyt suunnitelmissani, mutta koska en ole varma, en lupaa mitään.

Niin joo, ja mulla oli teille jotain kivaa!
Edellisen osan kommenteista poimittua: "Nauratti vähän ajatus, että jos molemmista DLT:istä tehtäisiin leikkimielinen bingo, yksi ruutu voisi olla "baarireissu päättyy huonosti" tai "cliffhanger, joka saa seuraavan osan odotuksen tuntumaan tuskalta" :D"
Kiitos Mireta, tästä sainkin ajatuksen!

Klikatkaa kuva tarvittaessa suuremmaksi.

Lupaan järjestää jotain hienoa sille, joka ensimmäisenä saa bingon eli 5 raksia vaakaan, pystyyn tai vinottain tästä tarinasta ylläolevan ruudukon mukaisesti! Mukaan bingoon lasketaan tämä osa ja kaikki seuraavat osat. Kenties tarjoan kahvit, jos voittaja liikkuu Turun suunnilla, tai lähetän postitse jotain kivaa. En tosin lupaa, että bingoa koskaan saadaan, mä en rakenna tarinaa tämän ruudukon mukaisesti :D