1.14 Kasvotusten

Niiden muutamien päivien ajan, jotka olin Roaring Heightsissa viettänyt, aurinko oli hellinyt kaupunkia taukoamatta. Sateesta ei ollut tietoakaan, nurmi alkoi jo kuivua kastelun puutteesta, mutta minun mieleni oli yhä synkkä kuin syysmyrsky.

Asuin yhä Elizabethin luona. Elizabeth itse kyllä vakuutteli minulle, että sain olla hänen luonaan ihan niin pitkään kuin halusin, mutta itseäni hänen asuntonsa sohvalla nukkuminen, hänen sähkönsä käyttäminen ja hänen ostamansa ruoan syöminen harmitti. En ollut vielä edes yrittänyt hankkia mitään hanttihommia elättääkseni itseni. Asuntoja olin katsellut vähän, mutta mitään varteenotettavaa ei ollut vielä tullut vastaan ja Anne Arborinkin asuntoni oli vielä irtisanomatta.



Yrittääkseni lepytellä enemmän itseäni kuin Elizabethia olin sentään ottanut asiakseni tehdä ruokaa töistä palaavalle naiselle. Viime tapaamisemme jälkeen hän oli saanut määräaikaisen sijaisuuden lastenhoitajana jostain päiväkodista. Parempi sekin kuin ei mitään. Viimeksi nähdessämme hän oli miettinyt asuntonsa vaihtamista pienempään ja omaisuutensa osittaista myymistä, jotta kykenisi elättämään itsensä.



En ollut kovin kummoinen kokki, mutta makaronipataa osasin tehdä. Sen eri variaatioita olikin syöty viimeiset kolme päivää.
   Juuri, kun makaronit alkoivat olla pehmeitä, avain rapisi lukossa. Siirsin ruoan lautaselle ja odotin Elizabethia syömään.



Elizabeth tervehti vain lyhyesti kävellessään keittiöön. Hän otti ruokaa ja ryhtyi heti syömään sanomatta mitään. Väkisinkin ajattelin, olinko tehnyt jotain väärin. Oliko Elizabeth viimein kyllästynyt pyörimiseeni hänen nurkissaan?
   ”Onko jokin vialla?”
Elizabeth kohotti katseensa.



”Olen miettinyt asioita.”
   Enempää Elizabeth ei sanonut. Hän näytti odottavan, että avaisin itse keskustelua pidemmälle. Sen teinkin sanomalla ääneen oletukseni.
   ”Haluat minun lähtevän ja etsivän toisen yöpaikan?” kysyin varovasti. ”Ymmärrän kyllä, ettet --”

   Elizabeth keskeytti minut päätään pudistaen.
   ”Ei, Adrian. Voit olla täällä yhä – yhdellä ehdolla.”
   Kulmani kohosivat vaistomaisesti.



Aavistin pahaa. En tiennyt tarkkaan ottaen, mitä. Aavistin kuitenkin, että Elizabeth vaatisi minua puhumaan jostain vakavammasta.
   ”Mitä haluat?”
   ”Haluan tietää, miksi ja milloin hankit aseen.” Elizabethin ääni oli tiukka. ”Ei sinulla sellaista ennen ollut. Haluan tietää, mitä Anne Arborissa oikein on tai oli meneillään.”
   ”Se asia taisi jäädä vaivaamaan sinua?”
   ”Niin jäi.”



Työnsin lautasen sivuun. Ei ollut enää nälkä.
   ”Se on mutkikasta”, sanoin ja tunsin kämmenteni hikoavan.
   ”Selitä se sitten”, Elizabeth kehotti. ”Työpäiväni päättyi juuri, minulla on siis koko iltapäivä ja ilta aikaa. Yökin, jos se sitä vaatii.”
   Huokaisin. Kai se oli pakko selittää jossain vaiheessa. Elizabethan ei tiennyt mitään siitä, mitä Anne Arborissa oli aikoinaan tapahtunut. Ei mitään Dominickista, ei Gary ja Mark Mitchellista tai Julia Jacksonista. Tai siitä, miten olin aavistellut, että tilanne saattaisi kääntyä uhkaavaksi palatessani Anne Arboriin ja olin siksi hankkinut itselleni aseen.
   Kämmenet hikosivat yhä. Oli pakko aloittaa.
   ”Se alkoi oikeastaan jo ennen kahdeksantoistavuotispäivääni.”



Elizabeth kuunteli keskeyttämättä kertaakaan. Välillä hän elehti kulmiaan kohottaen, mutta mitenkään muuten hän ei vaikuttanut reagoivan. Ei edes silloin, kun kerroin hänelle niistä tunneista, jotka vietin lämpöpatteriin kahlittuna.
   Tai edes silloin, kun kerroin hänelle minun ja Darryllin suunnitelmista. Siinä vaiheessa, kun vaadin häntä pitämään kaiken ehdottomasti salaisuutena kertoakseni hänelle suunnittelemastamme rikollisjärjestöstä, hän vain nyökkäsi. Rahakuljetusryöstön yrityksestä en edes maininnut, sitä ei ollut tarvis mainita. Kaiken muun kerroin.



”Mielenkiintoista.”
   Muuta Elizabeth ei ensin sanonut. Kohottaessani katseeni häneen hän jatkoi.
   ”Rikollisjärjestö”, hän sanoi ja näytti yllätyksekseni virnistävän kevyesti. ”Jos perustat sellaisen Darryllin kanssa Anne Arborissa, huolitteko minut mukaan?”
   ”Mitä?” ehdin älähtää ja pudistaa päätäni. ”Ei, en minä palaa Anne Arboriin. Olen sanonut sen jo.”
   ”Oletko varma?” Elizabeth kysyi.
   ”Miten niin?”
   Ei vastausta.



En tiennyt tarkkaan ottaen, miksi ajattelin asian olevan niin, mutta jokin hänen äänensävyssään sai minut miettimään, oliko naisella jotain sydämellään. Yritin tavoitella Elizabethin katsetta, mutta hän ei vastannut siihen.
   ”Tiedätkö jotain, mikä minunkin pitäisi tietää?” kysyin suoraan. Elizabeth piti edelleen katseensa ikkunassa ja pudisti päätään. ”Varmasti?” kysyin vielä, ja Elizabeth nyökkäsi vaitonaisena.



Ensimmäisen kerran täälläoloni aikana en luottanut Elizabethiin tippaakaan. En pystynyt uskomaan noiden välttelevien silmien vilpittömyyteen. En vain tiennyt, mitä nainen tarkkaan ottaen peitteli.

***



”Löydätkö mitään?”
   Elizabeth surffaili netissä tottuneesti työpaikkasivustolta toiselle. Hänen silmänsä liikkuivat ruudun reunasta toiseen etsien oikeita sanoja, joihin kiinnittää katseensa.
   ”Satamaan haetaan jotain… äh, näköjään laivanrakentajia”, Elizabeth sanoi ja irvisti. ”Ei sinulla satu olemaan kokemusta hitsaamisesta?”



Vaikka turhautuminen alkoi nousta sisälläni, yritin pitää ääneni rauhallisena. Niin kuin mitään hätää ei muka olisi, kuin voisin asua Elizabethin nurkissa loppuikäni.
   ”Kai siellä jotain muutakin on?”
   ”Työtilanne on heikko”, Elizabeth mutisi. ”Voin käydä lähikaupassa kysymässä, tarvitsevatko he hyllyjentäyttäjää… hei, tässä on jotain.”



Elizabeth karaisi kurkkuaan lukeakseen tekstin.
   ”Palvelukseen halutaan taksinkuljettaja --”
   ”Ei minusta ole yrittäjäksi”, ärähdin Elizabethille hieman turhan äkäisesti, mutta Elizabeth jatkoi.
   ”Työsuhde alkaa syksyllä”, hän sanoi. ”Palkka on ihan kiva, etkä olisi yrittäjä, vaan työskentelisit isomman firman leivissä. Sinullahan on ajokorttikin, mikä sinua estää? Itseluottamuksen puute?”



Katsoin Elizabethiin, ja hän vastasi katseeseeni rohkaisevasti. Lopulta nyökkäsin. Elizabeth oli oikeassa, minun oli nyt jos koskaan aika tarttua härkää sarvista ja hakea töitä asettuakseni takaisin Roaring Heightsiin, mieluiten omassa asunnossa.
    ”Laitan työhakemuksen sinne heti tänään”, sanoin ja lisäsin jotain paljon pehmeämmällä äänellä. ”Kiitos, Elizabeth. Olet mahtava.”
   ”Tiedän sen.”



Elizabeth nousi ja tuli lähemmäs. Aluksi mielestäni aivan liian lähelle.
Aluksi.



Se ei edes vienyt kovinkaan kauaa, minun suostuttelemiseni elein nimittäin. Elizabeth kiersi kätensä ympärilleni ja minä kosketin häntä varovasti. Se tuntui hyvältä, vähän liiankin. Kun nainen kohottautui ylemmäs suudelmaa varten, tajusin, etten olisi valmis ja vetäydyin kauemmas.



”Mitä pahaa minä nyt tein?”
   Elizabethin hiljainen kysymys pysäytti minut makuuhuoneen ovelle. Katsoin häneen olkani yli.
   ”Et mitään”, totesin hiljaa ja yritin keksiä tekosyytä poistua hetkeksi. Keksinkin sellaisen, eikä se ollut edes valetta. ”Käyn vain postilaatikolla. Päivän lehti on varmaan tullut jo ja ajattelin katsoa työpaikkailmoitukset.”
   ”Älä!” Elizabeth huudahti.



Katsoin kysyvänä Elizabethiin tämän astuessa eteiseen ja sulkiessa makuuhuoneen oven perässään. Nainen katsoi jonnekin ohitseni ja puhui neutraalimmalla, mutta silti jotenkin pelokkaalla äänellä.
   ”Minä voin hakea sen lehden.”
   Kurtistin kulmiani.
   ”Miksi hitossa, kun minäkin voisin --”
   ”Minä haen sen!” Elizabeth sanoi ja kääntyi jo kohti ulko-ovea.

En päästänyt häntä menemään. Tartuin hänen käsivarteensa ja pysäytin naisen, eikä hän juuri vastaan pyristellyt. Kaipa Elizabeth oli tajunnut, että minä olin tajunnut jotain.
   ”Salailet jotakin”, sihahdin Elizabethille. ”Jotakin, joka löytyy lehdestä. Joten se liittyy Lucyyn. En minä muita puolijulkkiksia tunne.”
   Päästin irti Elizabethista ja harpoin hänen ohitseen ulos asunnosta.



Elizabeth ei tullut perässäni rappukäytävään. Päättelin siitä olevani oikeassa. Toisaalta toivoin, etten olisi. Mitä sellaisia uutisia Lucysta lehti pitäisi sisällään, mitä en haluaisi kuulla? Olinhan jättänyt hänet ja Anne Arborin jo taakseni enkä aikonut palata. Minun oli aika hyväksyä se, etten koskaan päässyt seksisuhdetta lähemmäs Lucya.



Elizabethin postilaatikossa oli jokin kirje ja rullalle kääritty kaupungin ilmaisjakelulehti, aivan kuten olin odottanutkin. Nappasin lehden laatikosta ja jätin kirjeen sikseen. Elizabeth saisi itse avata omat postinsa, minua kiinnostivat vain uutiset.



Rappukäytävässä oli penkki, jolle saatoin istua avatakseni lehden ja silmäilläkseni sen otsikot läpi. Ensi alkuun näytti, ettei lehdessä ollut mitään, mitä Elizabeth olisi muka salaillut, ja ehdin jo miettiä, olivatko naisen eleet olleet jotakin omituista pilaa. Sitten huomioni kiinnittyi alakulmaan.
   ”Arbor Corporationin toimitusjohtaja avioituu. Sivu 25.”



Avioituu. Lucy oli menossa naimisiin.
   Ei se siltikään tuntunut ihan niin pahalta kuin Elizabethin reaktioista olisi voinut kuvitella. Tai siis totta kai se tuntui pahalta. Se vain, että päätettyäni jäädä Roaring Heightsiin pysyvästi en aikonut suoda liikaa ajatuksia sille elämälle, jonka Lucy oli valinnut Anne Arborissa. Ehkä silkasta mielenkiinnosta avasin silti tuon sivun 25 artikkelin lukeakseni lisää.



Lehdessä oli kuva Lucysta. Hieman alempana oli kuva hänen avopuolisostaan, Raysta. Näin miehen ensi kertaa. Mies ei hymyillyt kameralle, oikoi vain paksusankaisia silmälasejaan ja näytti joltain yli-ikäiseltä tietokonenörtiltä. Tuhahdin kuvalle ja silmäilin artikkelin läpi.
   ”… Riley avioituu avopuolisonsa Ray Sullivanin kanssa pikaisesti perhesyistä. Pariskunnalla onkin onnelliset ajat tiedossa, sillä Riley odottaa lasta, jonka laskettu aika on --”
   Hätkähdin. Sanomalehti melkein putosi käsistäni.



Elizabeth ei ollut tiennyt kovinkaan paljoa siitä, mitä minä ja Lucy olimme tehneet. Hän ei siis ollut odottanut tätä, vaan oli luultavasti ajatellut minun järkyttyvän Lucyn avioitumissuunnitelmista.
   Toinen tieto artikkelissa oli kuitenkin tärkeämpi. Tärkeämpi minun ja muutaman muunkin kannalta.



Paiskasin lehden lattialle.
   Vapisin. Nousin. Kävelin.



En tiennyt, mitä enää tehdä tai ajatella.

***

Se oli niitä hetkiä, kun ei tiennyt enää, mitä haluta.
   Mihin pystyä tai mitä aikoa.
   Mitä etsiä elämältä.



Roaring Heightsia halkovan joen vesi näytti ihan yhtä likaiselta kuin aina ennenkin. Hiljaisen virtauksen katselu rauhoitti sydämen kiivasta sykettä. Takaani kuului kikatusta.



Kahdet askelet ja suudelmasta kuuluva ääni kertoivat minulle rakastuneen kaksikon saapuvan paikalle. Naisen korkokengät kopisivat. He eivät välittäneet minusta tuon taivaallista, vaan kävelivät koko ajan lähemmäs. Ärsytti. Sanoin ajatukseni ääneen sen enempää ajattelematta.
   ”Painukaa helvettiin.”
   Hetken kaksikon miespuolinen edustaja änkytti jotain vastaan, mutta nainen sai miehensä suostuteltua kääntymään pois.



Olin taas yksin, ainakin hetken. Kului ehkä vain muutama minuutti, kun taas kuulin askelia takaani, samankaltaista korkokenkien kopinaa kuin hetki sitten. Painoin silmäni hetkeksi kiinni, yritin hillitä itseni, mutten onnistunut siinä.
   ”Häivy!” karjaisin ja käännyin ympäri.



”Älä viitsi, Adrian.”
   Elizabeth seisoi edessäni vaikuttaen turhautuneelta. Hän pudisteli päätään.
   ”Et sinä minulle raivoamalla estä häntä menemästä naimisiin.”
   ”Ihan kuin kyse olisi siitä”, sain mutistua huulteni välistä. Elizabeth ei sanonut mitään, mutta tuli kysyvän näköisenä lähemmäs.



Käänsin selkäni Elizabethille. Naisen odottaessa vastausta kykenin hetkeen vain pudistelemaan päätäni ja lopulta puhumaan tukahtuneella äänellä.
   ”Tiedät, että hän odottaa lasta”, sanoin ja yritin pitää ääneni kuuluvana, vaikka se olikin painua niin hiljaiseksi, ettei siitä kukaan enää mitään selvää saisi. ”Se lapsi voi olla minun.”
   Elizabeth kuului vaihtavan asentoa hermostuneena useampaan otteeseen.
   ”Sanoit, ettei se ole”, hän lopulta totesi.
   ”Niin minäkin luulin”, vastasin ja pudistin taas päätäni.



En ollut koskaan ollut hyvä matematiikassa. Sen verran kuitenkin luotin omaan laskutaitooni, että ne laskelmat, joita tein päässäni nyt jo varmasti kahdettakymmenettä kertaa ja jotka päättyivät aina samaan tulokseen, olivat oikein.
   ”Laskettu aika viittaa siihen, ettei hän välttämättä käyttänyt ehkäisyä sen illan lähipäivinä”, sanoin huultani purren. ”En minä edes kysynyt.”
   ”Adrian!” Elizabeth älähti syyttävästi saaden minut sulkemaan silmäni häpeästä.



Sydämeni takoi rinnassa. Kaiken kertominen ääneen teki pahaa. Se teki tilanteesta todellisen.
   ”Me joimme viiniä sinä iltana”, sain sanottua. ”Paljon. En kysynyt häneltä. Myöhemmin hän sanoi syövänsä pillereitä, mutta en tiedä… ehkä hän ei syönyt niitä vielä silloin tai sitten hän vain unohti ne. Joka tapauksessa lapsi voi olla yhtä hyvin minun kuin hänen puolisonsakin. Ja… ja jos hän menee naimisiin sen tyypin kanssa, se mies kasvattaa lapsen omanaan. Minun lapseni. Joka ei ehkä koskaan saa tietää totuutta. Eikä Lucykaan välttämättä tiedä, mitä jos hän ei ole edes ajatellut sitä vaihtoehtoa, että minä --”
   ”Kyllä hän on”, Elizabeth sanoi hiljaa.
   ”Mistä sinä sen voit tietää?!” älähdin, ja Elizabeth vastasi heti.
   ”Lapsi on hänen, Adrian. Jos hän on ollut kanssasi sängyssä, hän on varmasti miettinyt päänsä puhki sen suhteen, kuka on lapsen isä ja kenen hän haluaa olevan lapsen isä.”



Tunsin Elizabethin katseen itsessäni. Se katse oli odottava. Sydämeni syke ei rauhoittunut yhtään tehdessäni päätökseni.
   ”Minun täytyy selvittää tämä asia”, sanoin Elizabethille. ”Eikä vain itseni takia. Minun on pakko.”
   ”Minä ymmärrän”, Elizabeth sanoi puhuen itsekin tukkoisella äänellä.
   ”Anteeksi, Elizabeth.”



”Lähden tänä iltana.”

***



Taksin ajovalojen pyyhkiessä Anne Arborin katuja myöhään samana iltana minulla ei ollut päässäni minkäänlaista suunnitelmaa. En tiennyt, mitä tarkkaan ottaen sanoisin Lucylle tai mitä tekisin tämän asian kanssa. Luotin vain siihen, että asiat sujuisivat omalla painollaan. Kai.



Mitään suunniteltua ei ollut olemassa vielä sittenkään, kun taksikuski jätti minut reppuineni Lucyn talon eteen. Korkea tornitalo kohosi edessäni ja yritin epätoivoisesti tähytä sen kattohuoneistoon. Jättäessäni selkärepun oman onnensa nojaan kadulle rukoilin, että muistaisin ovikoodin oikein ja ettei sitä oltu vaihdettu.
   Rukouksiini vastattiin.



Kävellessäni pitkin kattokerroksen käytävää kohti sen ainoan asunnon ovea tunsin täsmälleen samoja tunteita, joita olin tuntenut ikuisuus sitten. Sinä iltana, jona lapsi oli ehkä saanut alkunsa. En tuntenut kuuluvani tänne. En ollut osa tätä maailmaa.
   Silti halusin selvittää asiat, joko romuttaa lopullisesti tai herättää uudestaan henkiin sen mahdollisuuden, että jonain päivänä minä olisin hänen maailmansa.



Soittaessani ovikelloa olin totta puhuen jännittynyt kuin viulunkieli. Yritin siitä huolimatta näyttää rennolta, siltä, että luotin itseeni. En luottanut.



Ovi avautui. Sen avasi kuitenkin joku muu kuin Lucy. Tunnistin hänet lehden valokuvasta.



Ray Sullivan. Lucyn kihlattu.

***

Irviksen kommentteja:

Phoenixin sanoin: Vähän eksytään sivuraiteille, mutta eiköhän taas kohta palata asiaan. :D Eli kyllä me vielä palataan rikollisuuden parin, kunhan ensin saadaan Adrianin rakkaussotkut pois tieltä! Vaihtelu virkistää, eikös joo ;)

Muutama kysymys, joihin ei ole pakko vastata:

1. Onko Adrian oikeassa olettaessaan, että Lucyn lapsi voisi olla hänen, vai tekikö mies laskuvirheen?

2. Miten Lucy suhtautuu Adrianin paluuseen?

3. Miten Adrianin ja Rayn kohtaaminen tästä etenee?

4. Paljastinkin jo aiemmin, että Elizabethista ollaan luopumassa jossain kohtaa, mutta että nainen tulee taas kuvioihin myöhemmin. Missä yhteydessä Elizabethia mahdollisesti taas nähdään?